Jänis ajopuvussa – aina löytyy hyviä syitä jännittää

- No niin Fangio! Pöksyt jalkaan, 12 tuntia aikaa pytynjaolle!

Elimme tammikuun yhdeksättä päivää vuonna 2005, kun isäni huusi näin minulle aamuherätyksen kello 05.00. Edessä oli urani ensimmäinen kilpailu, josta alkoi myös oma taipaleeni kilpailujännityksen piinaavassa seurassa. Aikaisemmat kokemukseni jännittämisestä olivat liittyneet lähinnä koulun yleisurheilu- ja hiihtokilpailuihin, joten kovin kummoista kokemusta siitä ei ollut. Kohta oli.

Muutama tunti myöhemmin poljin Rantasalmen Lipposen OP-Talvirallisprintissä Helkamalla rataa lävitse ennen kilpailua. Pääsin ensimmäiselle ratapisteelle, kun vedin ensimmäisen niin sanotun pitkän syljen. Hetken helpotuksen jälkeen selvisin radan loppupuolelle, jossa oli aika ottaa uusintakierros. Siinä vatsahappoja leukapielistä pyyhkiessäni ajattelin, että jos tämä tämmöistä on, niin ei kyllä ole ihan kauhean mukavaa. Saattaisin jopa keksiä hetken miettimisen jälkeen viikonlopuiksi muutakin tekemistä kuin oksennella pitkin peltoja.

Tässä vaiheessa kaikki vielä hyvin: on kisa-aamu, mutta uni pitää jännän loitolla. Ei ole kuvakaan ihan eiliseltä, Neste Ralli 2008

Lähtönumeroni oli 75, joten starttasin vajaa tunti kilpailun ensimmäisen kilpailijan jälkeen. Varmuudeksi lukitsin itseni kuorma-automme matkatilaan kaksi tuntia ennen ensimmäisen kilpailijan lähtöä, ja puin ajovarusteet päälleni. Etten vain myöhästyisi. Laitoin myös kypärän hyvissä ajoin jo kuorma-autossa päähäni. Etten vaan tosiaan myöhästyisi.

Toisen kerran on jännittänyt hivenen voimakkaammin MM-rallidebyytissä Ruotsissa vuonna 2008. Startissa oli tarjolla kaikki ainekset jopa kunnon paniikkiin: yleisöerikoiskoe Karlstadin raviradalla noin 10 000 katsojan edessä. Eli juuri kukaan ei huomaa, jos mokaa. Odottelin kisan lähtöä varikolla naamioituneena valkoisen varikkoteltan seinää vasten. Naama oli nimittäin sen verran kalpea, että ilman keltaista Pirelli-pipoa minua ei olisi maisemasta erottanut. Uskoin hetkellisesti korkeampiin voimiin, kun saimme ajopariksemme käytännössä luokkamme hitaimman kilpailijan, jonka myös jätimme parilähdössä taaksemme. Jännitys hellitti pari pykälää.

Matkalla kohti aamupalaa, suihkunraikkaana ja virkeänä. Tampere 2014

Varikolle saavuttuamme olikin sitten vuorossa täydellinen mahalasku: ensimmäiseen varsinaiseen kilpailupäivään oli arvottu lähtöjärjestys ja minuutin meidän peräämme starttaisi saksalainen Uwe Nittel. Uwe on noin satakertainen Saksan ja Linnunradan mestari. Jos vänrikki Koskela söi kettinkiä, niin mielestäni Uwe söi Koskelan kettinkeineen ja paskoi tästä Michelinin piikkirenkaan. Ja saatte arvata kaksi kertaa, kuka ajoi luokkamme pohja-ajan tuolle yleisöerikoiskokeelle kuin maksimoidakseen tukevaan uuteen nousuun lähteneen paniikkini. Laskin nukkumaan käydessäni perjantain pisimmän erikoiskokeen kilometrejä ja pohdin, olisiko siellä sopivia kohtia, joissa laskea saksalainen ohitse ja millä kielellä esittäisin hänelle pahoittelut mahdollisesta aikamenetyksestä. Jos vetäisin saksaksi, niin ei mahtaisi Uwe olla ihan niin vihainen, päättelin yönhämärissä. Mainittakoon, että Uwe ei saanut meitä kiinni minuutilla.

Tässä jäkitetään huoltoalueella, joka on yleensä pahin paikka kohottaa jännitystä. Lähtöön on vielä tovi aikaa, mutta ei kannata vahingossakaan poistua viittä metriä kauemmas autosta.

Kolmas jännityksen värittämä momento oli Italiassa vuonna 2007, jossa olin korkkaamassa nelivetoneitsyyttäni sorapinnalla. Prealpi Mastershow ajettiin Pohjois-Italiassa joulukuun alussa, joten yöpakkaset toivat pienen lisämausteensa kisaan: erikoiskokeiden tietyt osat olivat jäässä ja meillä oli allamme sorarenkaat. Tästä on paljon viisasteltu ja viisastellaan varmasti jatkossakin, mutta olen melko kova jännittämään vatsallani. Eli jos ei pelkkä jännitys riitä, niin tämä oire sitten viimeistelee ”rallifiiliksen”. Italiassa minulla oli matkassa henkisenä tukena pitkäaikainen ystävä, jonka kanssa sitten jaoimme komean marmorilattiaisen hotellihuoneen. Kisa-aamuun herättyäni elimistö muisti muutaman minuutin jälkeen tänään olevan rallipäivä, joten se laittoi itsekin myös luonnollisesti rallin käyntiin. Pitkän odottamisen jälkeen luovutin saniteettitilat kaverilleni, joka hetken tilannetta tutkailtuaan veti omat johtopäätöksensä:

- No nyt on henki päällä, täällähän on nimittäin keskellä ihan juomakelpoinen vesi.

Jostain syystä olemme kuitenkin ystäviä edelleen.

Kilpailun huoltoalueelta on siirrytty jännittämään seremonialliseen starttiin, joka on yleensä aina paikallisella torilla. Tässä jännitys alkaa tiivistyä Mikkelin torilla vuonna 2009.

Jos jokin edes vähän jännitystä helpottaa, niin tieto siitä, että kyllä se jännittää myös muitakin. Yllättävän harva sitä ääneen myöntää, mutta onneksi joku edes joskus. Pompataan siis vuoteen 2013, tapahtumapaikkana Tampere ja legendaarisen Savon erikoiskokeen lähtö. Oli syksy, ilta oli pimeä ja vettä satoi. Tuulikin vielä kuin venäläisessä elokuvassa. Mielessä pyöri taas kaikki mahdollinen: oliko lisävalot suunnattu oikein, mitenhän liukas tie siellä odotti, miltähän tuo auto nyt taas tuntuu ja niin edelleen. Sanomattakin lienee selvää, että jännitti vielä ihan pirusti ja hermostutti kaupan päälle.

Ajattelin mielessäni, että olisin periaatteessa mieluummin missä tahansa muualla kuin tässä ja nyt odottamassa lähtöä. Tieto kilpailun perumisesta olisi ollut tilanteeseen paras mahdollinen helpotus. Sitten ryhdistäydyin, ja ajattelin olevani idiootti ajatuksieni kanssa, sillä olihan ralli nyt oikeasti perhanan hienoa. Samalla hetkellä kilpakumppani Teemu Asunmaa hiippailee vaitonaisena luokseni tuijottaen ajokenkiensä kärkiä ja asettelee sanansa pohjalaiseen rauhalliseen tyyliin:

- Periaatteessa vähän tyhmää sanoa edes näin, mutta tässä kohtaa on aina sellainen olo, että olis mieluummin ihan missä tahansa muualla kuin tässä oottamassa lähtöä. Että olis melko helpottava tieto, jos sanottaisiin, että tämä kisa on peruttu ja menkää kotiinne. Onhan tää vähän tyhmää ajatella näin, kun on hieno pätkä tuossa oottamassa.

Olo oli suorastaan herkistynyt ja meikäläisellä silmäkulmissa aikuisen miehen kyyneleitä, kun jaoimme toisillemme vertaistukea ja totesimme, että eiköhän lähdetä ajamaan rallia. Teemu Asunmaa on muuten nykyisin noin satakertainen Suomen ja Linnunradan mestari.

Naamasta näkee, että nyt ei olla niin sanotusti juttutuulella. Seremoniallisen startin kautta kohti ensimmäisen erikoiskokeen lähtöä Italiassa 2007. Vieressä tilannetta pohtii sen aikainen kartturini Jukka Virtanen.
Vyöt ja kypärät tiukalle, lähtövalo sammuksiin ja matkaan. Tässä kohtaa ei enää jännitä! Kouvola 2012. Kuva: Risto Syrjälä

Jännitykseen tottuu – tai sitten ei

Kokemuksen kautta minäkin sain oman jännitykseni kuriin. Rallisprint-aikana suurin jännittämiseni laukesi käytännössä tuohon ensimmäiseen Rantasalmen-kisaan, josta sain hyvän itseluottamuksen ja tiesin pärjääväni, jos en tee virheitä. Nuorten luokan aikaan ajoimme yli 20 kisaa kaudessa ja treenit päälle, joten rutiini oli niin kova, että jännitys iski yleensä vasta kymmenisen minuuttia ennen omaa lähtövuoroa.

Myöhemmällä neliveto- ja ralliaikakaudella alkuvaikeuksien jälkeen sain myös pahimman jännittämiseni kuriin kasvaneen itseluottamuksen avulla. Kun neliveto, nuotitus ja kilpailut tulivat tutuiksi, niin jännityksen aiheet vähenivät ja kasvanut vauhti ruokki itseluottamusta. Viimeisimpinä vuosina opin kevyesti jopa huijaamaan elimistöäni, tai niin ainakin omasta mielestäni luulin. Kisa-aamuun herätessäni aloin saman tien ajattelemaan aivan muita asioita kuin kilpailua, tekemään sanaristikoita ja käymään kävelylenkeillä (no ok, seisoin pääasiassa pihamaalla), joiden aikana katselin kisapaikkakunnan omakotitaloja ja tonttipaikkoja. Tuijottelin ihmisiä omassa arjessaan ja mietin, että mitähän he tekevät seuraavaksi. Tällä keinoin selvisi esimerkiksi aamupalalle asti, ennen kuin kroppa lopulta tajusi, että nyt on totinen paikka edessä.

Osallistuin urani aikana nopeasti laskettuna noin sataan kilpailuun, mutta jännitys ei poistunut koskaan kokonaan, eikä sen pidäkään poistua. Kun yksi asia muuttui rutiiniksi, tilalle tuli jotain muuta murehdittavaa. Mielessä pyöritteli monenlaisia, turhiakin ajatuksia: nyt pitää pärjätä, tulee olla nopea ja kehittyä, voittaa tietty kilpakumppani ja niin edelleen. Erityisen haastava avauserikoiskoe tai olosuhteet saattoivat olla yksi syy vielä lisätä jännitystä ennen starttia. Lopulta viimeisellä kaudellani aloin jännittää lähinnä sitä, mille erikoiskokeelle meidän kotteromme tulisi hajoamaan. Näistä tuntemuksista on luvassa jatkossa ihan oma tekstinsä.

Kilpa-autoilussa on se hyvä puoli, että kun lähtövalo sammuu, niin sen jälkeen kaikki jännitys häviää. Näin ainakin oli itselläni. Vaikka lähtöviivalta olisi tehnyt mieli karata, viimeistään kakkosvaihteella kaikki jännitys oli totaalisesti kadonnut. Tilalle ilmaantui sitten toki joukko kaikkia muita tuntemuksia, mutta pääasiassa vain positiivisia.

Loppuun on mainittava, että yhden ainoan kerran minua ei kilpailussa jännittänyt. Tämä tapahtui Porvoon rallisprintissä vuonna 2005, ja lopputulos näkyy alla. Lisäksi jäin kisassa vielä hopealle, terveisiä Antulle Norjaan.

c
Corolla vs. pihlaja, pihlaja voitti. Porvoo 2005