Paska reissu mutta tulipahan tehtyä - osa 1

Blogissani alkaa (taas) uusi sarja, jossa muistellaan reissuja, joilla ei meinannut olla onnellista loppua. Paskainen nauru sallittu. Toinen sarja on eniten v*tuttaa ralli, josta on toistaiseksi julkaistu vasta yksi osa.

Joskus, silloin tällöin ja muutaman kerran, on käynyt niin että olisi voinut mennä kyllä vähän paremminkin. Ensimmäisessä osassa tarinansa saa rallieläkeläisen tämänhetkinen ainoa pihassa seisova kilpa-auto.

Elettiin lokakuuta vuonna 2011, ja eräs harvoista kavereistani soittaa keskiviikkoiltana. Puhelu meni lyhyesti näin:
-Terve! Lähdetkö ajo-opettamaan paria kaveria loppuviikosta?
-Moro! Ketä ja missä?
-No pari kaveria Etelä-Euroopasta, ja Aholan EK:lle.
-Puitten väliin ulkomaanihmeiden kanssa, en saatanassa lähde.
-Lähde lähde!
-No en lähde!
-Lähde lähde, ei ne kovaa uskalla ajaa.
-No menkööt sitten. Milläs niitä muuten ajatetaan?

Ajatettiin N-ryhmän Mitsubishi Lancer Evo 7:lla sekä saman ryhmän Subaru Imprezalla. Plussaa siis turvakaarista, kuppipenkeistä ja 6-pistevöistä. Eräänä kauniina perjantaiaamuna ajelimme sitten Haminaan Aholafarmin harjoituserikoiskokeelle suorittamaan operaatio ajokoulutusta. Ensimmäinen jännitysmomentti aiheutui pikku yöpakkasista, sillä soratie oli peilijäässä, kun saavuimme paikalle. Nelivetoinen ralliauto, etelänihme kuskina ja sorarenkaat jääpinnalla kuulostivat aavistuksen huolestuttavalle yhtälölle. Luojan kiitos (on perjantai) etelän miehet soittivat myöhästyvänsä ja tulevansa paikalle vasta puolen päivän jälkeen. Ensimmäinen este voitettu.

Lopulta kaverit saapuivat paikalle, ja laitoimme homman rullaamaan. Vieraita saapui kaksi, jotka olivat tasoltaan melko erilaisia kuljettajia. Toinen heistä, olkoon koodinimi Ykkönen, oli minun mieleeni. Lähdettiin ensimmäistä kertaa ajamaan, ja ”Ykkönen” huudatti kolmosvaihteella pitkin pitkää suoraa. Ilmoitin, että laita vain isompi vaihde, niin kaveri vastaa että tämä on ihan OK, ei ajeta liian lujaa. Sopi minulle, hyvä kyyti, näillä mennään. Vauhti oli siis tasaisen rauhallista, ja tässä kohtaa kuvaus ”eivät aja lujaa” toteutui erinomaisesti.

Toinen kavereista, Kakkonen, olikin sitten rajumpi tapaus. Kakkosella oli jo enemmän kilvanajotaustaa, ja hän ajoikin jo kohtalaista kyytiä. Kyyti hyvä, mutta varmuus ei sitten ihan samalla tasolla. Istuin pari vetoa kyydissä, ja alkoi jo kevyesti jännittää. Pidettiin sitten ajokouluttajien palaveri, että laitetaanpas tätä Kakkosta aisoihin. Ensin tekniikka kuntoon, sitten saa ajaa kovaa. Tässä onnistuttiinkin hyvin, Kakkosen meno rauhoittui ja ajotekniikka parantui. Laitoimme päivän täyteen, ja seuraavana aamuna jatkettaisiin puoliltapäivin.

Koitti uusi päivä ja uudet kujeet. Uudet kujeet siksi, että nimimerkki Kakkonen päätti jatkaa siitä vauhdista, johon edellisenä iltana lopetti. Koska ajotuntuma ei heti aamusta ollut tietenkään sama, tämä ei ollut toimiva yhtälö. Rauhoittelimme kuskin menohaluja kaverini kanssa vuorotellen ja kohtalaisella menestyksellä.

Kunnes sitten tuli rallieläkeläisen eli meikäläisen vuoro astua Kakkosen kyytiin.

Kakkonen laski menemään reippaasti, ja toppuuttelin parhaani mukaan liikoja menohaluja. Nousimme mäkeä ylös, mäen päällä oli pieni nyppy ja siitä mäki alas kohti kiristyvää vasenta. Mäen päällä aurinko yllätti kuljettajan, ja valonsäteet löivät suoraan koppiin sisälle. Tästä hivenen hämääntyneenä Kakkonen nostaa käden "lippaan" suojatakseen silmiä auringolta. Ja kyllä, mieleen tuli välittömästi Ari Vatasen suoritus Pikes Peakissa. Valitettavasti nyt meillä ei ollut tässä autossa edes Vatasen jalkoja. Kuljettaja meni sen verran auringosta sekaisin, että kaikki muu ajamisessa unohtui:
- Brake…Brake...Brake!... Jarruta nyt saatana!!!!

Vatasen Ari Pikes Peakissa, hieman meitä paremmalla menestyksellä auringonsäteitä peittämässä

Ei tehonnut edes suomeksi, ja sitten lähettiin. Paikka on juuri sellainen, missä ei halua ajaa ulos: maasto laskee tieltä loivasti alamäkeen ja melko heti tiessä kiinni on jyhkeä suomalainen kuusimetsä. Metsä, joka antaa yhtä paljon periksi kuin vaimo keskivertoriidassa baarireissun jälkeen. Kaverit ovat tällaista vertausta käyttäneet.

Lensimme n. 50 metriä keskelle metsää, parhaimman arvauksen mukaan kaksi kertaa nokkaperien (eli auto pyörii pituusakselinsa ympäri) kautta ja laskeuduimme riittävän vahvan kuusen juureen, joka pysäytti menon. Jalat ja kädet liikkuivat, ja Kakkonenkin heilui sen verran vieressä, että ei sillekään näyttänyt mitään käyneen. Vedon puutteesta ulosajo ei johtunut, sillä kaasupoljin oli edelleen pohjassa ja kone ryskytti rajoitinta vasten. Sanoin Kakkoselle, että voit nostaa jo sen jalan kaasulta, ei varmaan tästä tällä autolla enää jatketa. Puhe ei tehonnut, niin siirsin sitten käsin manuaalisesti suorittaen kuljettajan jalan pois kaasulta. Kivuttiin ulos autosta ja käskin kuljettajan istumaan penkalle maahan, ettei shokissa hoiperrellessaan nyt enää aiheuta enempää vahinkoa itselleen.

Soitin kaverille, että voitte tulla hakemaan, ei jatketa ainakaan tällä autolla näitä tansseja. Tilan isäntä Aholan Jukka saapui ensimmäisenä traktorilla paikalle, näki höyryävän romukasan, penkalla makaavan kuljettajan ja allekirjoittaneen naama veressä tiellä seisoskelemassa (lasinsirut olivat hiertäneet ohimon auki). Jossain toisessa tilanteessa Jukan naamanilme olisi taas saattanut vaikka naurattaa.

Tässä tuli todellakin lähdettyä. Tilanne n. 2 min tapahtuneen jälkeen.

Tämä show ei todellakaan loppunut vielä tähän.

Putsailin sirpaleet naamasta ja haalareista, soitin, vaimolle että yhdellä korinvaihdolla selvittiin eli ihan hyvin meni, aletaan tulla kotia. Lähdin sitten ilmoitusten jälkeen kävelemään kohti Aholan EK:n taukokotaa, josta kuului omituisia ääniä. Kurkkasin ovesta sisälle ja totesin Kakkosen vallanneen kodan. Hän mittaili omaa pulssiaan, keskusteli itsensä kanssa ääneen voimakkaasti ja asetteli samalla mattoa tarkoin oikeaan asentoon Mekan suuntaan. Kun maton asento miellytti, kiitti hän korkeampia voimia kumartuneena maton äärelle. (Tässä kohtaa korostan, että tarkoitus ei ole arvostella kenenkään uskontoa, vaan yllä on kuvattuna se, mitä tilanteessa tapahtui ilman värikyniä.)

Seuraavaksi kuljettajani havaitsi läsnäoloni ja ryntäsi pahoittelemaan tapahtunutta. Kielestä en ollut ihan varma, mutta sanoma tuli englannin ja Kakkosen kotimaan slangin välitykselläkin selväksi. Lopulta hieman paremmin lontoota murtava Ykkönen saapui paikalle ja ilmoitti, että olisimme nyt Kakkosen kanssa veriveljiä. Tämä siksi, että Kakkonen meinasi minut tappaa, mutta koska selvisimme, olemme nyt veriveljiä. Tai sitten olivat vaan kovia Iron Maiden -miehiä. Samalla tuli kutsu molempien kotimaahan täydellä ylläpidolla säätämään iskareita heidän kilpa-autoihinsa.

Ei tullut lähdettyä.

Homma ei toki ollut vieläkään selvä, sillä kaverillani oli nyt ehjän nelikkomitsun sijaan kasa höyryävää paskaa hallussaan. Toki tehdyn sopimuksen mukaisesti artisti maksaa, joten tätä asiaa alettiin seuraavaksi selvittää. Ensimmäisenä ja päällimmäisenä ongelmana oli kielimuuri, sillä kevyen rallienglannin taitavan eteläeurooppalaisen kanssa sopimuspykälistä neuvottelu on toisinaan haasteellista. Palailin itse kotia kohti, kun kaverini soittaa tilannepäivitystä. Olin kuulevinani taustalta tutunkuuloista musiikkia:
-Terve, nyt löydettiin tulkki ja homma etenee.
-OK, missä olette?
-Kouvolassa ollaan.
-Jaa sieltä löytyi tulkki viikonloppunakin?
-Kyllä!
-Mistä se oikein löytyi, aika erikoista musiikkia kuuntelee ainakin?
-Ollaan itseasiassa paikallisessa kebabbilassa, nämä puhuu samaa kieltä omistajan kanssa!
-OK.

Ykkönen ja Kakkonen vänkäsivät kovasti korvattavaa ja ennalta sovittua summaa vastaan. Se ei voinut heidän mielestään mitenkään pitää paikkaansa. Veljet kaivoivat Ebaysta vertailuhintoja, esimerkiksi KYBin kaasuiskarin saa sadalla dollarilla, joten miten tuollainen Proflex voi muka maksaa 1500 euroa kappale? Lisäksi kokonaisen Lancerin saa Ameriikasta 2000 dollarilla. Evo 7 ja 1.3GLi, kuka näitä nyt toisistaan erottaa?

Yhteinen sävel kuitenkin lopulta löytyi, ja veljet pakkasivat kimpsut ja kampsut ja siirtyivät takaisin kotimaahansa. Mielenkiintoista olisi kuulla versio, joka tapahtumista on siellä kerrottu. Veikkaan, että totuus ei löydy edes puolivälistä. Tässä kohtaa elämää meillä oli itsellämme ollut haku päällä niin sanotulle treeniautolle, ja kuinka ollakaan lunastimme hatchback-mitsun itsellemme ja naputtelimme sen pikkuhiljaa kuntoon. Tuolla samaisella autolla on nyt ajettu arviolta toista sataa asiakastilaisuutta tai muuta kyydistystä, ja auto on ja hengittää edelleen käytössämme toimien rallieläkeläisen pahimman vauhdinnälän tappajana.

Korityöt alkavat olla lopuillaan... ...ja auto pääsikin uudessa kuosissaan heti esille kauppakeskus Stellaan Mikkeliin. Nykykuosissaan vuonna 2016

Vaikkei vahinkoja tullutkaan tarinan opetus on: aina kun ajetaan kilpa-autoilla lujaa, turvavarusteet ja olosuhteet on laitettava kuntoon. Ei puiden väliin ilman kaaria, istuimia ja riittäviä henkilökohtaisia suojavarusteita.