Slummien miljonäärit - Rallibudjetin kerääminen

Ralli, tuo rakas ja hivenen kalliskin harrastus. Seuraavassa kertomus, kuinka minun kilpailubudjettini kasattiin.

Oma ensimmäinen varainhankintani alkoi 14-vuotiaana vuonna 2003, ja päättyi vajaan 16-vuoden ikäisenä vuonna 2004: keräsin panttipulloja. Pullonkeräysinnostuksen aloitti hyvin rallisprinteissä pärjänneen nuoren kuljettajan esimerkki, joka oli kerännyt pullopanteilla sievoisen summan kilpa-autoiluaan varten. Miksen sitten minäkin. Laskin, että tavoite on neljä euroa päivässä, ja tuossa tahdissa aika hyvin kestinkin. Joulukuussa 2004 potissa oli vajaat 3000 euroa, joilla ostettiin ensimmäiset rengassarjat sekä ajohanskat- ja kengät. Lisäksi Hubba Bubbaa, Pringlesejä ja ehkä joku konsolipeli, NHL 2004 nyt ainakin. Kerättävä pullomäärä ei tiettävästi aiheuttanut kenenkään totaalista alkoholisoitumista.

Kilpa-autoilun ensimmäiset vuodet menivät hieman omalla painollaan, mutta melko nopeasti homma ja budjetti karkasi sen verran lapasesta, että omin konstein siitä ei pystynyt enää selviämään. Nelivetoaikakaudella kausibudjetti liikkui 70 000-110 000 euron tietämillä, riippuen hieman laskentatavasta. Budjetti oli meillä aina valitettavan tiukalla, ja pyydetään jo tässä kohtaa anteeksi niiltä kaikilta, joiden kirjanpidon ”myyntisaamiset” kohtaa koristin. Koska omaa rahaa ajamiseen ei ollut, piti tämä tarvittava raha jostain keksiä. Mutta mistä?

Asiakastilaisuudet

Homma alkoi pienestä, sillä ensin oli satunnaisia polttari- ja syntymäpäiväkyydityksiä yksittäisille ihmisille. Sitten tuli muutama yrityksen tykypäivä, josta asiaa lähdettiin jalostamaan. Loppujen lopuksi oli erillinen asiakastilaisuusauto, taukokota, sopimus paikallisen pitopalveluyrityksen kanssa, jatko-ohjelma paikalliseen yökerhoon ja niin edelleen. Meidän syrjäinen kotipaikka oli tässä erinomainen etu, sillä kyyditystie lähti omasta pihasta. Omalla kylällä oli lisäksi erinomainen henki, ja sulkumiehiä järjestyi joka ikinen kerta muutamalla puhelinsoitolla. Asiakastilaisuuksia ajettiin alihankintahengessä myös muissa paikoissa ja tapahtumissa, mutta 90 prosenttia niistä tapahtui kotitilallamme.

Kyyditystilaisuuksissa on pääasiassa rento meno. Tämä kaveri ei tajunnut nuoteista yhtään mitään. Kuva: Mika Jussila

Aluksi kyydityksiä annettiin varsinaisella kisa-autolla, mutta pian kävi selväksi, että sen kilometrit olivat jatkuvasti tapissa jo ennen kilpailua. Asiakastilaisuusauton hommaamisen tarinan voit lukea tästä. Tähänkään autoon eivät omat rahat riittäneet, vaan se hankittiin kolmen osakkaan kesken. Soppari meni niin, että me huolsimme ja ylläpidimme auton, ja kaksi muuta saivat ajaa sillä talvella jäärataa oman halunsa mukaan. Tätä Evo Seiskaa vuokrasimme myös omalle jääradallemme niin sanottuna rallin peruspakettina, jossa vuokraaja sai ajaa tunnin verran jäärataa minun opastuksellani. Jumalauta, että välillä pelotti istua omassa autossa vieraan kuljettajan kyydissä! Toki ihan ketä tahansa katujen Eddie Edwardsia ei rattiin päästetty.

Asiakastilaisuuksien kautta kertyi meille parhaimpina vuosina melkein puolet kausibudjetista. Ylivoimaisesti parhaimpia olivat yritystilaisuudet, jossa asiakasyritys toi vieraaksi omia asiakasyrityksiään. Kotipihassa saattoi olla kymmenen eri yrityksen päättävää henkilöä kerralla, ja melkein aina näistä joku innostui ralliautoilusta. On hankalaa puhelimessa tai palaverihuoneessa kuvailla, mitä ralli on ja mitä yritykselle ollaan tarjoamassa, mutta asiakastilaisuuksissa pääsi suoraan ytimeen. Ensin kilpa-auton kyytiin kovavauhtiselle tielle, ja siihen perään kertaus ruoan tai kahvien äärellä ja loppuun pieni pajakierros. Koska olimme metsän keskellä, vieraat eivät edes päässeet juttujani karkuun vaan oli pakko kuunnella. Itselläni moni pidempiaikainen yhteistyö alkoi juuri asiakastilaisuudesta ja kyydityksestä. Kyyditykset eivät kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu, vaan niissä oli aina oma työnsä, joka alkoi jopa kääntyä stressinkin puolelle. Järjestelyiden piti pelata, ja teknisten laitteiden kanssa toimiessa toi auton kestäminen aina oman jännitysmomenttinsa touhuun. Kaudella 2012 taisimme ajaa kaikkinensa noin 30 erilaista kyyditystilaisuutta.

Tässä kehutaan itseään kauniimmalle sukupuolelle maaliskuussa 2017

VIP- tilaisuudet

Suurimpia meidän järjestämiämme VIP- tapahtumia olivat 2008 ja 2009 toteutetut Neste Rally Finlandin VIP- tilaisuudet. Muiden apuvoimien ohella suurimman työn näissä teki meidän Äiti, joka oli ehdoton pääpromoottori ja projektipäällikkö. Itse koitin sohlata lippuja parhaani mukaan kaupaksi. Neste Rallin VIP-tilaisuuksissa oli aivan järjetön homma, mutta nuo meidän kaksi tapahtumaamme onnistuivat hyvin. Kahtena eri vuonna vieraita oli yhteensä vajaa 400, joka on pieni määrä suurimpien VIP-telttojen vierasmäärästä, mutta meille se oli aivan riittävästi. Kolmattakin tapahtumaa yritimme järjestää, mutta tuo yritys kaatui huonoon lipunmyyntiin.

Neste Rally 2008 Tiippana VIP. Kuva: Tommi Holma
Neste Rally 2008 Tiippana VIP. Kuva: Tommi Holma

Ollessani ajokouluttajan hommissa Juha Kankkunen Driving Academyssä ”Kankku” lupasi lainata  erästä B-ryhmän rallihirmuaan johonkin tapahtumaan, jos sellaisen järjestäisin. No, me järjestimme tapahtuman, jossa kymmenelle VIP-vieraalle tarjosimme Juha Revon pitämän nuottikoulun, nuotin lukemisen minun kartturinani sekä sokerina pohjalla B-ryhmän Audi S1 pelkääjän paikalle istumisen. ”Kankku” ei kiireidensä vuoksi tapahtumaan kerennyt, mutta hän järjesti tuuraajaksi Markku Alénin, jonka jutut eivät varmasti jättäneet ketään kylmäksi. After-partyt pidettiin Osmo’s Cosmos Barin saunaosastolla. Tapahtuman nimeksi päätyi lopulta Q8 Oils- rallipäivä, sillä kyseiselle öljymerkille myimme tapahtuman niin sanotut oikeudet.

Q8 Oils-rallipäivä 2010. Markku Alen ja Audi S1 Puntalassa.
Pummin kyydin!

Kadonneen yhteistyökumppanin metsästys

”Hei, soitinko pahaan aikaan? Mie oon Jussi Korpjärveltä, ja mie ajan tuollasella Suparulla rallia. Oisko teillä mielenkiintoa lähteä vähä rallihommiin mukaan? Ai ei ole?”

Melko yleinen lopputulos, vaikka puhelinsoiton käsikirjoitusta ja avausrepliikkiä oli hierottu äärimmilleen. Muutaman sadan hutikudin jälkeen piti alkaa pohtia, että olikohan tähän joku paremmin toimiva keino. Koitin sitten lähestyä asiaa uudestaan kavereiden ja tuttavien kautta, ja tällä kertaa vähän paremmalla menestyksellä. Eli ensin lähestyttiin niitä, jotka olivat jo touhussamme mukana. He lähestyivät sitten kavereitaan ja heidän yrityksiään, jolloin hommassa oli ihan erilainen side kuin olisin tuntemattomana maajussina soittanut tuntemattomalle ihmiselle. Koska kyseessä oli uusi yhteistyökumppani, oli pyyntinä usein maltillinen summa rahaa pienellä vastineella (tarra autoon, mainos nettisivuille jne) tai suurempaa summaa vastaan kyyditystilaisuus. Pelkästään tarra kylkeen -aika oli todellakin ohi, näkyvyydellä myyminen isommalle summalle oli melko lailla tuhoon tuomittua puuhaa. Strategiana oli ensin pyytää vähän, ja jos tuntuma oli seuraavalle vuodelle hyvä, niin sitten vähän enemmän. Usein tapahtui kuitenkin niin, että kisojen alla budjetti oli jälleen kerran vajaa, ja sitten juoksin ympäri kyliä tai roikuin puhelimessa. Tällöin kerättiin satasia, jotka oli aina hyvä kohdistaa johonkin komponenttiin tai tarpeeseen. Esimerkiksi kahdella sadalla sai kolme kannua kisabensaa, kaksi hotellihuonetta yöksi tai yhden sorarenkaan. Näin kun asian esitti, niin vastapuolikin saattoi ajatella, ettei raha päädy niin sanotusti humpuunkiin. Tai siis päätyihän se lopulta.

Tärkein yhteistyökumppanuus muodostui kotikylältä, kun paikallinen Toyota-kauppias Heikki Hatakka kyseli apua poikansa Tommin ralliuran aloittamisen kanssa. Sovimme niin, että autetaan sen vähäisen ammattitaidon mukaisesti mikä meille on kertynyt niin auton rakentamisen kuin ajo-opettamisen kanssa. Sen vastineeksi, että opetin Tommille ajamista ja lajia, Heikki auttoi yhteistyökumppanien keräämisessä. Isäni kiersi sitten Tommin mukana rallisprintit ja ensimmäiset rallit, ihan niin kuin oli kiertänyt minunkin kanssani. Juuri Heikin kanssa pääsin ensimmäistä kertaa istumaan neuvottelupöytiin ja katsomaan vierestä, kuinka se homma pelaa isossa maailmassa. Tästä oli hyötyä sitten myöhemmin ihan oikeaan työelämäänkin, opin että volyymista puhuttaessa ei tarvitse laittaa radiota kovemmalle!

Uran ehtoopuolella sain lajista kiinnostumaan lisää paikallisia yritysvaikuttajia, jotka avasivat omilla kontakteillaan ovia. Avattujen ovien vastineeksi ajoin asiakastilaisuuksia, ajokoulutin, käytimme kilpa-autoja näytillä ja ylläpidimme yritysten autoja tai muuten vain kunnostimme niitä. Näissäkin tapauksissa saadulle avulle oli kuitenkin aina toimitettava jokin vastine, toisella kertaa isompi ja toisella pienempi. Rehellisesti voi tunnustaa, että jos en olisi saanut yritysvaikuttajia innostumaan rallista, ei olisi kyllä tarvinnut Jussin ajaa kilpaakaan.

Kaikki häslääminen, jonka voi kokea esilläoloksi

Teimme aikanaan jopa musiikkivideon, siitä voi lukea täältä. Vaikka aikaa on kulunut 10 vuotta, muistaa joku edelleen tasaisin väliajoin mainita tuosta videosta. Videon julkistus pidettiin paikallisessa yökerhossa, joka sponsoroi meitä tapahtuman lipputuloilla. Kilpa-autoa mekin roijasimme ympäri maakuntia, kauppakeskuksissa, tapahtumissa ja vähän joka paikassa. Siellä missä auto oli esillä, koitimme sitten vielä kaupan päälle saada paikallisille yritykselle myytyä tarran kylkeen. Välillä seisoimme IPV:n pesäpallokentän laidalla, välillä ajoimme Imatranajossa rataa ympäri mallinukkea ikkunasta roikottaen. Suoraa vaikutusta on mahdoton sanoa, mutta tuskin niistä haittaakaan oli. Osa tilaisuuksista oli jopa mukavia, ja kyllä nekin tasaisesti nousivat puheissa esille.

Bensaa Suonissa- musiikkivideon julkistus 2007. Matti Kähkönen, Minä, Juha Repo ja Jussi Honka. Pahoittelut kuvan laadusta, mutta ottakaa itse baarissa tarkempi.
Tässä koitamme Henkan kanssa maksimoida näkyvyyden Kauppakeskus Stellassa 2012. Kuva: Vaimo
Kyllä se ilman meitä näytti ihan hyvältä! Kuva:Vaimo

 

Imatranajo 2010 ja mallinukke. Kuva: Atte Toivanen

Karsiminen auton kuluissa

Tähänhän melkein kaikki raha sitten kulminoituu, eli siihen röttelöön, jolla pitäisi ajaa kilpaa. Mekin pärjäsimme joskus kohtalaisesti, joten sitä kautta sai apua autourheilualan yrityksiltä. Suurimpia apuja olivat rengasyhteistyö ja tekninen yhteistyö, jossa työtunteja ei laskutettu. Näissä tietysti tuli vastavelvoitteita, eli renkaita piti markkinoida ja teknisesti avustaneille oli hyvä järjestää uusia asiakkaita, joilla oli lompakossa muutakin kuin kuitteja.

Isoimman loven säästi huoltamalla autoa itse, siltä osin kuin pystyi. Me pidimme pääasiassa auton koria yllä, teknisemmät komponentit purimme irti ja kasasimme paikoilleen, niiden kunnostuksen hoiti sitten joku ihan oikea ammattilainen. Kyllähän se kori välillä siltä näyttikin, että itse tehtiin ja säästettiin. Tässä voidaan palata myös niihin lasikuitupuskureihin, joiden tekoa harrastin aktiivisesti vuodet 2011-2014. Ja se hartsin käry ei unohdu koskaan. Ensimmäisinä vuosina auton ulkoasu oli suorastaan kunnia-asia, mutta lopussa jatkuva kittaaminen ja haljenneiden lokasuojien parsiminen alkoi suoraan sanottuna vituttaa. Treenipätkät järjestimme pääasiassa itse, jotka olivat aina oma voimanponnistuksensa. Kävin summa mutikassa ajelemassa kyläteitä lävitse, ja sitten hyvän osuuden löydyttyä soittokierros perään ja tiedustelu, että mahtaisiko tässä tiellä saada ajaa rallia. Teitä järjestyi yllättävän hyvin, josta pitää kiittää kyllä hyvää henkeä tiehoitokunnissa ja kyläyhdistyksissä.

Treeniä Ruokolahden Suljassa syksyllä 2013. Kuva: Stefa Siitonen
Kausiremontti menossa vuonna 2011

Kavereiden kuormitus

Nimiä on liikaa, joten kaikkia ei voi alkaa luotella. Moni ihminen teki aivan hirveän määrän ilmaista työtä auton, teiden sulkemisen ja tapahtumien parissa. Taas ilman näitä apuja Jussi ei olisi ajanut rallia ollenkaan.

Mitä se vaati kuljettajalta?

En koskaan tarkasti laskenut, mutta sanotaan, että joka kuukausi helposti 40 tuntia viikossa. Ja paljon myös muilta ihmisiltä, ralli on tiimityötä.

Kuka on tärkein yhteistyökumppani?

Lopulta sinä itse. Jos et ole itse innostunut, ei ole kukaan muukaan. Usein kuulee, että kyllä minä tekisin sitä jos minulle annettaisiin tätä. Ja tekisin kyllä, jos joku auttaisi mutta kun muut ei koskaan. Kyllä se niin menee, että omalla innostuksella innostetaan muita. Yhteistyökumppaneita, sulkumiehiä, huoltomiehiä ja kaikkia. Jos kuljettaja makaa sohvalla, ei kukaan muukaan innostu eikä auta. Nallekarkit eivät koskaan mene tasan, joten jos toisella on niitä enemmän, se pitää ennemmin kääntää voimavaraksi kuin katkeruudeksi. Kun itsellä palaa silmä päässä, niin se palaa herkemmin muillakin. Vuoden 2013 kesällä minulla ei enää palanut silmä päässä - reilu vuosi meni rallia vanhasta muistista, mutta sitten oli parempi lopettaa.