Suomi 100: Tämän opin ukkini sotamuistoista

Vuosi 1942 oli alkanut. Mitä tuoneekaan tullessaan? Joulut olivat menneet, elimme uudessa vuodessa. Yhä varmemmaksi kävivät huhut siirrosta. Tammikuun yhdeksäntenä päivänä se sitten tapahtui. Aamulla jätimme kasarmin, ja pataljoona marssi asemalle josta juna lähtisi kuljettamaan meitä uusiin maisemiin. Asemalla keskuksen komentaja piti meille mieliin painuvan puheen, mainiten siitä millaisiin oloihin ja tehtäviin tulemme joutumaan sekä korostaen työmme tärkeyttä ja sitä voimaa, millä mekin voisimme puolustaa maatamme vihollista vastaan. Puheen jälkeen siirryimme kylmiin ja huurteisiin mullivaunuihin, jossa pökköä lyötiin pesään ja kajautettiin komeasti lauluksi. Veturi alkoi kiskoa raskasta junaamme, pois kasarmilta ja tuosta jo tutuksi tulleesta varuskuntakaupungista, suunta johonkin seuraavaan, meille tuntemattomaan määränpäähän.

Näin kirjoitti ukkini muistelmissaan vajaat 60 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. Rautjärveläinen maanviljelijä palveli jalkaväen rykmentti 49:n kuudennessa komppaniassa toimien komppanian päällikön lähettinä. Lähettinä, johon sota tulisi jättämään myös omat jälkensä.

Vasta palatessa huomasin, kuinka moni pojista oli jäänyt välimaastossa olevaan miinakenttään. Tapasin korpraali Raution haavoittuneena jalkaan, ja autoin häntä palaamaan omalle puolelle. Sidontapaikka oli järjestetty heti ensimmäiselle korsulle, joten haavoittuneet saivat ensiavun verraten pian. Kun ryhmämme oli koossa, lähdimme palaamaan takaisin reservialueelle. Vihollisen tykistö ampui linjaan sekä läheiseen takamaastoon. Päästyämme juuri haudoista tielle joka kulki taakse, ampui vihollinen juuri näille paikoille. Olimme märissä vaatteissa rehkimisestä väsyneitä, kun joku huusi: ”Juoksuun ja kiireesti pois!” Mieleeni tuli, että vieläpä tässä nyt juoksemaan. Juuri silloin tunsin ankaran iskun niskassani ja paiskauduin maahan. Tajusin ainoastaan, että nyt minuun sattui. Yritin nousta, mutta jäsenet eivät totelleet, olin aivan kuin halvaantunut. Toinen käteni rupesi värisemään mutta huomasin voivani liikuttaa sitä. Sain jo hieman kohotettua päätäni ja yläruumistani, mutta samalla tunsin kuinka veri juoksi pitkin kaulaani. Huusin poikia sitomaan ja apuun, kuten vajaa tunti sitten tuolla välimaastossa Vederhornille.

Minä vartuin meidän kotitilallamme isän, äidin ja myös samassa talossa asuneiden mummon sekä ukin kanssa. Lähialueen sotaveteraanit ja lotat olivat medän kahvipöydässämme hyvin tuttuja kasvoja, olivathan suurin osa heistä asuneet tällä samalla kylällä syntymästään saakka. Keskusteluissa käytiin läpi päivän politiikkaa, oman kylän tapahtumia sekä hämmästeltiin tekniikan kehittymistä. Silloin tällöin saatettiin paheksua väkivaltaisia elokuvia tai huutamiseen pohjautuvaa rock-musiikkia. Sota-aikaan palattiin harvoin, tuskin koskaan. Tämä tapahtui lähinnä televisiosta esitettyjen dokumenttien avulla, joita meillä katsottiinkin sitten ahkerasti, mutta pääasiassa sanallakaan kommentoimatta.

Minun sota-ajassani ei ole mitään sankaritekoja, mutta olen pyrkinyt kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa tekemään saamani tehtävät parhaalla mahdollisella tavalla. Olen tyytyväinen siitä, että olen omalla työpanoksellani voinut tehdä jotain isänmaani hyväksi sen vaikeina päivinä. Olen saanut elää historiallisesti merkittävää aikaa ja olen saanut nauttia itsenäisen Suomen minulle tarjoamista palveluista ja mahdollisuuksista. Minulla on koti, perhe sekä kohtuullinen toimeentulo. Olen saanut toimia itsenäisenä maatalousyrittäjänä kotikylässäni ja olen voinut osallistua monien asioiden ja luottamustehtävien hoitoon ja vaikuttaa sitä kautta ympäristööni. Minulle on suotu terveyttä niin, että voin näin eläkepäivinäkin suoritella vielä yhtä ja toista hyödyllistäkin. Olen voinut matkustella niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Näillä matkoilla on voinut nähdä yhtä ja kokea paljon uusia asioita, joista olin ehkä vain kuullut. Siellä on tavannut ihmisiä erilaisissa olosuhteissa ja maailmankuva on paljon avartunut. Oman maani arvo ja merkitys meille suomalaisille on näillä matkoilla entisestään korostunut. Omasta mielestäni olen saanut elää rikasta ja sisällöltään monipuolista elämää, tässä vapaassa maassa.

Yhtä ja toista hyödyllistä tarkoitti suunnistamista, peltotöitä, metsän harventamista sekä maataloustöitä vielä 80-vuotiaana. Ukin tärkein perintö minulle mukailee pitkälti hänen yllä kirjoittamaansa: kun tekee ahkerasti ja nöyrästi parhaansa ja hoitaa velvoitteensa, ei periaatteessa enempää voi kukaan antaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää, nautitaan ja ollaan ylpeitä 100-vuotiaasta Suomesta!

Sotamies Keijo Alvar Kemppinen