Rallin rajumpi puoli: minkä nuorena oppii...

Korpjärvi ranch. Meidän Ponderosa. Täältä minun ralliurani alkoi, ja sanotaanko että nuoremmalla iällä joskus jopa vähän sattui ja tapahtui polttomoottoreiden parissa.

Aikaisemmin olen kertonut teinicorollastani, evo seiskasta ja dieselmersustani. Jatkampa tätä sarjaa siis minun lapsuuteni menopeleillä ja tarina etenee helposti: Katso kartasta kohta ja sen numero, selvitys löytyy tästä alta.

Korpjärvi Ranch

1. Vuonna 1994 olin viisivuotias ja minulla oli lokariauto. Se oli punainen ja kulki noin 40 kilometriä tunnissa. Sattuipa sitten niin, että lokarissa hirtti kaasu pohjaan ja kuljettajalla menivät polkimet sekaisin. Jarrun sijaan painoin kaasua, joka oli siis jo valmiiksi pohjassa. Pam. Suoraan nokka edellä isän korjaamon mahtavan kokoiseen peltioveen, joka putosi saranoiltaan ja sai tietysti komean lommon. Jotta tulos olisi täydellinen, päätin signeerata oven mattamustalla spraylla: Jussi v5, tässä järjestyksessä. Tästä ei pidetty, olihan kyseessä yrityksen pääsisäänkäyti.

2.  Vuosi 1995 ja Jussilla ikää kuusi vuotta. Isäni omisti Porschen, legendaarisen 911-mallin. En tiedä mihin sekin piti hävittää, mutta enää sitä ei ole. Päätin siinä toimeliaana nuorena miehenä käydä pesemässä Porschen lasit lasinpesuspraylla. Ongelma oli se, että reilun metrin mittaisella kaverilla ei ollut oikein riittävän pitkiä maajohtoja ja avuksi piti hakea keittiöjakkara. Homma päättyi niin, että jakkara kaatui hienolla hiekkapihalla ja keräilin itseäni maasta. Muuten meni hyvin, mutta sen Porschen tuulilasinpyyhkijän varsi oli poikkinaisena kädessäni. Paniikki. Voi helvetti, mitä nyt tapahtuu, selkään tulee aivan varmasti. Sitten välähtää idea: SikaFlex.

Korjaamolla kuulee kaikenlaista, ja Sikaflex on minunkin ratkaisuni. Hiivin halliin ja kyllä: uusi Sikatuubi on juuri puristimessa paikoillaan. Kirmaan pihalle Porschen luokse ja liimaushommiin. Sikaa vain tuli vähän liikaa. Ja vääriin paikkoihin. Pyyhkijän varsi oli noin 45 asteen kulmassa, väärässä asennossa tietysti.

Iskä hinkkasi niitä Sikaliimoja autosta ihan useamman päivän, liimaa oli etupuskurista alkaen konepellillä ja vielä auton katossa. Mutta kyllä oli muuten pyyhkijänvarsikin kiinni! Enkä saanut selkääni.

Porsche, vielä ehjillä tuulilasinpyyhkijöillä

3. Vuosi 1995 ja Jussi edelleen kuusi vuotta. Lokariauto on päivittynyt keltaiseen versioon ja tämä on varsinainen tykki: huiput 60 kilometriä tunnissa. Jälkikäteen voi todeta itsekin, että olihan se ajaminen aika hurjaa. Meidän talon vieressä on vanha maakellari, jonka reuna tulee mukavasti aivan pihatien viereen. Siihen kun latasi riittävän lujaa ja lähelle reunaa, niin auto otti pienen kimmokkeen ja meni hetken aikaa kahdella pyörällä. Todella siistiä, erityisesti myös vanhempieni mielestä. Kerran auto sitten otti vähän isomman kimmokkeen. Lokari pyörähti ilmassa puolikkaan voltin ja maasta käsin ottamalla uudella kimmokkeella seuraavan puolikkaan voltin. Lopputuloksena täysi kierros täydessä vauhdissa. En itse edes oikein tajunnut mitä kävi. Hevostallin edustalla päivystänyt äitini tajusi, ja se auto lähti sillä sekunnilla noin kuukauden mittaiseen takavarikkoon. Yksipuoleisella ilmoituksella.

Tämän laitteen kanssa sattui, lähinnä sattui ja myös tapahtui

4. Pompataan vuoteen 2002, Jussi 13 vuotta. Kesäajokkina on Saksasta tuotu skootteri, joku japanilainen ritsa. Tällä skootterilla hiulasin meidän pihateitä kolmen kesän aikana reilut 3000 kilometriä, älkää kysykö miksi. Siirrytään edellisestä kellarinkulmasta kymmenen metriä eteenpäin, ja yritys on taas kohdillaan. Keräsin skootterilla meidän hallimme edustalta vauhtia ja tavoitteena oli saada 70 km/h mittariin ennen kuin piti jarruttaa tien loppuessa. Ajolinja karkasi liian sisälle, ja sisäkurvista löytyi kivi. Siitä kivestä tämä skootteri ja sen kuljettaja jatkoivat matkaa maata kiertävälle, skootteri tippui ensin ja kuljettaja sen jälkeen. Isäni kaveri A-P sattui kävelemään samaan aikaan pihamaalla ja näki tilanteen. A-P on vanhana rallimiehenä melko rauhallinen kaveri ja kuvaili tilannetta osuvasti: ”Katoin kun tennarinpohjat vilahti, aika korkeella lenti. Näytti vähän pahalle, mutta äkkiä sieltä kuski nousi ylös ja pää pyöri kuin pöllöllä, että näkikö kukaan”.

Vastaus: vain Ari-Pekka näki, mutta huono puoli oli, että se skootteri oli aivan paskana. Henkinen häpeä 5/5. Skootteri pääsi loppukesäksi takavarikkoon.

Adidaksen nappiverkkareista on pakko syttyä!

5. Hypätään aikakoneeseen, takaisin vuoteen 1995 ja Jussi kuusi vuotta. Ei ole muuten ollut kauhea menestystarina tämä vuosi. Ajokkina on edelleen se keltainen lokariauto, joka oli kaivettu takavarikosta takaisin käyttöön. Kaasupolkimen aukeamista oli rajoitettu, mikä oli aivan järkyttävä pettymys minulle. Ei se homma silti mennyt aivan murheitta, kysykää vaikka äidiltä. Skootterin ”runkipaikasta” päästiin eteenpäin kymmenen metriä äidin hevostallin eteen. Luukutin lokarilla alamäkeen ja yritin kaartaa hevostallin edessä mahdollisimman tyylikkäästi. Lopputulos: tiessä olleesta urasta auto nousee kahdelle pyörälle ja lokari kaatuu katolleen hevostallin eteen. Makasin auton alla ja näin kuinka äidin kumisaappaat ilmestyivät auton viereen: ne olivat harmaat ja niissä luki Nokia. Äiti nosti auton pyörilleen ja huusi. Huusi todella kovaa, mutten muista mitä. Tähän loppui lokariautoilu, sillä auton kohtalo oli lopullinen takavarikko. Isä sai käskyn tehdä turvallisemman kamppeen moista hommaa varten.

6. Nyt päästään jo järven jäälle, jääradalle. Minun Mekkani, lapsuuden ajan kenties hienoin ja rakkain asia. Vuosi 1994, minä olen viisi vuotta. Pakkasta on reilut kymmenen astetta ja punainen lokari kiitää jäärataa. Isä katsoo rannalla, ukki kuvaa Iskender-ohjuksen laukaisualustaa muistuttavalla videokameralla ajosuoritusta. Kypärän visiiri irtoaa, mutta minä en seuraamuksia tajua, eivätkä miehet rannalla sitä näe. Sitten auto lipsahtaa hankeen ja annan rannalle selkeät käsimerkit: nyt työntämään. Isä tulee paikalle ja toteaa samalla tilanteen eli sen, että silmäripset ovat jäätyneet päähän kiinni ja posket ovat myös umpijäässä. Viima on käynyt suoraan kypärän sisään visiirin puuttuessa. Minut kannetaan sisään hivenen piilotellen ja naama sulatetaan lämpimän pyyhkeen avulla. Äidille ei sanota tästä sanaakaan, anteeksi äiti.

7. Edelleen jääradalla, nyt hypätään vuoteen 2003,  Jussi puberteetin aallonharjalla neljätoistavuotisena. Alla Toyota Corolla GT, ei kisaversio vaan harjoitusautoni. On alkutalvi ja lunta ei ole vielä jäällä laisinkaan, joten saan kierrellä missä haluan. Ajan päivällä valoisan aikaan itselleni ratapohjan ja saavun illalla lisävalojen kanssa jatkamaan luisuttelua. Lisävalojen muodostama kuviohan on sellainen, että se näyttää pitkälle eteen, muttei niinkään sivuille. Sitten sattuu pienehkö vahinko. Innostuessani en huomaa, että ratani alkaa karata jo melko lähelle rantaviivaa. Heitän auto maukkaaseen sivuluisuun ja melko nopeasti tajuan tilanteen: kohta kolahtaa. Ja kolahti. Corolla osui takakylki edellä rantakoivuun. Kyllä, jääradalla puuhun, ei jumalauta voi olla todellista. Hyppään ulos autosta, minulle ei käy kuinkaan, mutta auto on soseena eli taka-akseli solmussa, vanne lentänyt metsään ja takakulma on komeasti kasassa. Koivu seisoo pystyssä, kuin suurena keskisormena joka ilmoittaa voittaneensa tämän taistelun. Ei auta kuin kävellä kohti ylämäkeä ilmoittamaan meidän halliimme mitä kävi. Oli muuten pitkä matka tallustaa ja miettiä mahdollista vastaanottoa.

”Miten ihmeessä jääradalla voi ajaa puuhun? Kerro nyt miten se on mahdollista??”

Näin minulta kysyttiin, ja hallimme oli kaiken kukkuraksi täynnä kaikkia kylän rallimiehiä. Hävetti enemmän kuin koskaan. Corolla haettiin jäältä pois, laitoimme sen isän kanssa kuntoon ja homma jatkui. Tämän jälkeen pidin huolen, että jääratani kulki kaukana rantaviivasta.

Punainen Corolla GT ja kuljettaja Opel-paidassa
Karjalan koivu ei japaninraudasta heilahtanut

Corollaa ei muuten takavarikoitu. Eli kyllä, jääradallakin voi ajaa puuhun.