Jostain pitää aloittaa

Jostain pitää aloittaa. Ottaa itseään niskasta kiinni ja vaan aloittaa. Sama sääntö taitaa päteä kaikkeen tekemiseen, jonka aloittamista on miettinyt pitkään.

"Mistä aloitan?"

Aloitan vaikka yksinkertaisesti sanomalla että ajatuksena tämän blogin ylläpitämiseen lähti hetken ajatuksesta. Kuten yleensä itselläni lähtee aina. Saan ajatuksen tehdä jotain ja sitten teen sen. En jää liikaa miettimään ja harkitsemaan sillä se kaikki vie liikaa aikaa ja vaan sitten teen.

Hyvä esimerkki on tämä blogi. Minun tämä piti aloittaa jo 2 kuukautta sitten ja jäin pohtimaan asiaa. Toukokuussa piti olla valmista ja ei vaan ollut, koska jäin pohtimaan. "Mitä sitä kertoisi?", "Mitähän kuvia sinne laittaisi?" ja noiden pohdintojen kautta tekeminen pysähtyy aika usein itselläni, siihen loputtomaan itsensä epäilemiseen. Käveleminenkin vaatii ensimmäisen askeleen. Ruuan laittamaan oppiminen vaatii ensimmäisen epäonnistuneen ruuan. Ja tuota listaa voisi jatkaa loputtomiin. Silti tämä tuntuu kuin olisi lokinpoikanen huutamassa apua rannalla......

Lokin poikanen Joutsenossa 2017

Kun aloitin valokuvauksen

Kuten juuri totesin niin kaikki tekeminen vaatii ensimmäisen askeleen. Aika monella on sen ensimmäisen askeleen ottamisessa suurin haaste. On se sitten vaikka pienen remontin tekeminen, vaikka laminaatin asentaminen lattiaan. Kun ohjeita hieman kaivaa niin laminointi on aikalailla helppoa, jos vaan tietää miten erilaisia työkaluja käyttää ja ymmärtää lukea ohjeita. Ja että uskaltaa ottaa sen ensimmäisen askeleen. Itse olen yhden asunnon lattiaan laminaatit laittanut. 70-80 neliötä sormet nilellä mutta laittanut. Pirkka-lehdessä lattian valmistumisesta 2 viikkoa juttu "Lattian laminointi kannattaa teettää ammattilaisella. Tulee halvemmaksi". Otti päähän mutta osaan edelleen laminoida lattioita. Älä soita. En tule. 

Mutta siis valokuvaaminen itsellä alkoi aikaa sitten omien lasten touhujen kuvaamisella ja tuolloin käytössä oli digipokkari (hassu sana.....vähän kuin kumkvatti.....heh). Kuvasin lapsien touhuja kunnes totesin että minulla oli tuhansia aikalailla epäonnistuneita kuvia koska kamerassa ei vaan nopeus riittänyt kuvaamaan noiden taskurakettien touhuja. Sitten hankin järjestelmäkameran vuonna 2013. 

Kuvasin heti alussa aika paljon ja kaikkea. Kukkia ja kissojamme. Luin paljon....hyvä on.....3-5 kirjaa valokuvauksesta. JOO JOO KATSOIN KUVAT JA SELASIN LÄPI!!! Heti aletaan tolleen........ Osaltaan vitsi mutta aika vahvasti myös todellisuutta miten minun valokuvauksen opettelut meni. Kirjoista voi lukea ohjeita kameran käyttöön, aukkojen merkitykseen, ISO arvoihin, salaman käytön merkitykseen....kaikkea. Ja se kaikki on oleellista tiettyyn rajaan saakka jos tavoitteena ei ole päätyä ammattilaiskuvaajaksi. En ole päätymässä siis...koska katsoin vain kuvat....ja selailin tekstejä...

Katsoin paljon toisten ottamia kuvia. Ja sitä kautta samalla kun hämmästeli niiden kauneutta alkoi epäilemään itseään. "En osaa koskaan kuvata mitään tuollaista" taisi olla perimmäisenä ajatuksena. Lisäksi se että kaikki maailmassa on jo kuvattu.

Jos ajattelee vaikka luontokuvausta niin oikeastaan kaikki maailman eläimet on aikalailla valokuviin jo napattu. Ja jos tuota ajatusta lähtee liikaa päässään pyörittämään niin koskaan ei saa itse kuvattua mitään. Jos kuvilleen asettaa liian paljon odotusarvoja heti alussa niin seinä nousee silloin aika nopeasti pystyyn. Lapsikin oppii ensin ryömimään vatsallaan ja siitä sitten hitaasti nousee pystympään kunnes sitten kohta jo roikutaankin teini-iässä kattokruunussa kaverin kotibileissä kun siinä on niin hyvä roikkua. 

Kenelle kuvaat? Mitä haluat sanoa?

Kun aloitin valokuvaamisen totesin jo aikalailla alkuvaiheessa että en halua ottaa "tavallisia kuvia". Syy tälle löytyi niistä muiden ottamista valokuvista, koska totesin etten koskaan osaa sellaisia ottaa ja sitten totesin että haluan ottaa itseni näköisiä kuvia. Sellaisia kuvia mitkä minulle merkitsee jotain ja joista minä itse näen sen kuvani sanoman. Jos sen kuvan sitten jossain päätän jakaa ja joku toinen siitä tykkää ja näkee sen sanoman niin hienoa. Mutta jos EI näen niin se ei saa minulle merkitä liikaa koska se kuva on otettu minulle ja minun näkökulmasta. 

Otetaan vaikka kuva joka on heti tässä alapuolella. Mitä sinä siinä kuvassa näet? Kuva on otettu 2015 lokakuussa Kuolimon rannalla metsästysseuramme laiturilla. Olin poikani kanssa käymässä metsästysmajalla ja käväisin rannassa huomatakseni että laituri on puhtaan valkean lumen peitossa. Ja vesi näytti synkemmältä kuin itse Kuolema. Nappasin kumpparit pois jalasta ja sukat. Kävelin harkitusti laiturin päähän ja samoja jälkiä takaisin. Poikani nauroi minulle että isi taas tyhmäilee. Meinasin liukastua ja pudota järveen itseasiassa koska jäljet olivat jäässä takaisin tullessa ja jalkoihin sattui aivan jäätävän paljon. Ja sitten otin tämän kuvan. 

Niin mitä sinä näet tässä kuvassa? Itse taisin saada kommentin joltain että "Ah. Joku on mennyt uimaan. Onpas hauska kuva!". Totesin vaan että voihan sen tietenkin niin ottaa. Tämä on ehkä yksi synkimmistä kuvista joita olen ottanut koskaan. Viimeiset askeleet synkkään veteen marraskuisena aamuna. Suomalaista melankoliaa parhaimmillaan. Ja sitä synkkyyttä jota kai meistä aika moneen on sisäänrakennettuna tai ainakin itseeni on....näemmä. Ja siltikin, kyllä tuossa kuvassa joku näkee saunasta uimaan menneen jäljet eikä sen enempää eikä se ole millään tapaa väärinkään. Mutta se ei ole se mitä minä siinä itse näen. 

Toisaalta myös alla olevassa kuvassa voi nähdä monenlaisia asioita. Ahdistusta. Pelkoa. Synkkyyttä. Minä näen siinä hieman ehkä niitäkin. Ja sitten kun tietää että kuva itsessään on otettu lasten pesualtaaseen jäätyneen ja lohkeilleen jäälevyn läpi ja käsi on tyttäreni käsi niin itselle tämä ei ole liian ahdistava kuva. Heh. 

Peilikuvia

Kuvaamisessa olisi mahdollista kuvata niin että järjestää kuvaamiseen haluamansa elementit kasaan ja kuvaa silloin kun on tasan itse päättänyt. Miten ja missä. Kenen kanssa. Millä linssillä. Lisäksi mahdollisesti hahmotellut paperille minkälaisen kuvan aikoo ottaa. Ei toimi minulla. 

Itse kannan aina kameraa mukanani. On sitten työreissulla Saksassa tai Italiassa. Tai keskellä korpea metsällä niin aina on itselläni jonkinlainen kamera mukana......yleensä koko kalusto matkassa. Koska yleensä se menee niin että kun sitä kameraa ei sitten ole niin pään päältä lentää merikotka, sen selässä saimaannorppa jolla päässä merikapteenin hattu. Hieman yliammuttua ehkä mutta ei se kyllä kaukaa ohi nimittäin mene. 

Itselle kevät ja kesä on aikaa jolloin kuvaan paljon peilikuvia. Seuraan säätä ja mietin etukäteen paikkoja, joihin ei juuri sillä hetkellä tuulisi. Onko taivaalla pilviä? Mihin kellon aikaan aurinko on missäkin kohdassa taivasta? Kulkeeko kyseiseltä kohdalta veneitä siihen aikaan? Juuri kun sanoin etten suunnittele kuvia niin hyvä on näissä hieman. 

Alla oleva kuva tuli napattua eräänä aamuna toukokuussa matkalla töihin. Sellutehtaan höyryistä näki että on tyyni ilma ja Luukkaansalmen siltaa kun ylitti niin päätin mennä sillan alle kuvaamaan ja tähän päädyttiin lopputuloksena. 

Luukkaansalmen silta - toukokuu 2018

Ja sitten joskus kun ei jaksa lähteä rantoja koluamaan niin sitten voi kuvailla vaikka oman auton katon kautta auringonlaskua. Tätä vartenhan minä hommasinkin lasikattoisen maastoauton.....

My World - lasipallo Nissanin katolla 2018

 

Kärsimyksen kautta voittoon

Ja viimeisenä vielä sellainen että joskus myös omien kuvien vuoksi joutuu kärsimäänkin. Luontokuvauksessa on se pieni asia että silloin kun maisema näyttää kauniilta niin olosuhteet itsessään saattavat olla täysin toista mitä kuva antaa ymmärtää. 

Jäiset kuvat rannoilta, joissa kaikki on tyyntä ja seesteistä saattaa silti tarkoittaa että kuvaaja on polvillaan vesirajassa hampaat kalisten, sormet aivan jäässä ja miettii vain että "Miksi minä teen tätä itselleni?". Tai sitten on kavunnut Joutsenossa Myllymäen päälle, asetellut pari kiveä vierekkäin, niiden päälle lasipallon joka nyt tuli joskus hankittua, sitten siinä polvillasi odotat että milloin Aurinko laskee.....on lokakuu....tuulee ainakin 7 metriä sekunnissa ja fiksuna valmistauduit kuvaamiseen teepaidalla, hupparilla ja verkkareilla. Tai sitten elokuisena aamuna heräät unesta kello 03 etkä saa unta ja painut pellon laitaan autolla silmät ristissä ottamaan kuvaa auringonnoususta. 

Falling - marraskuu 2017 My World - lokakuu 2016 Fields of gold - Elokuu 2017

Kärsimystä. Jalkojen jäädyttämistä Kuolimon rannalla. Sormien paleltumista jäisen Saimaan rannalla. 

Mitä ikinä ne onkaan niin silti ne on Hetkiä elämästäni. Ja valokuvien kautta voi aina päästä takaisin siihen hetkeen.

Nyt on aloitettu. Otettu se ensimmäinen askel. Joka on tärkein jokaisella polulla jonka päättää kulkea. 

Ei tämä nyt tuntunut ihan pöllömmältä hommalta...kirjoitella. Ah alla olevassa kuvassa sattui höyrystä muodostumaan pöllö. Kuvassa -28 astetta pakkasta. Minä takapihalla nakkaamassa kiehuvaa vettä ilmaan ja poika laukomassa kameralla kuvia. Siitä kärsimyksestä....jos kokeilette tuollaista kuvaa ottaa niin vinkkinä että se vesi ei kokonaan jäähdy. Nimimerkki "Autsista77"

"Owls spirit" eli hullu heittelee kiehuvaa vettä päälleen pakkasessa