Kompensaatiomies - Jouluevankeliumi

Kostea lounas oli nautittu ja päivä kirkastui otollisemmin. Terälehteni aukenivat kääntäen rungon ojentautumaan Jumalan suuntaan. Se lämmitti ihanasti.

Katselin Selfridgesin näyteikkunoihin rakennettuja jouluaiheisia pienoismaailmoja ja upeita olivat, varsinkin Pataässä-shampanjaa mainostava ikkuna, jossa tonttuhattuiset pikkupingviinit liukuivat mahallaan pitkin jäävuoren jyrkkää rinnettä. Fotosynteesi käynnistyi ja olin valmis yhteyttämään.

Joulupukkien korvatunturimaisema oli vielä keskeneräinen ja taitava somistaja viimeisteli yksityiskohtia kontallaan. Oli nähnyt vaivaa ja saanut kiitosta. Hyvin taitava oli, paljon kiitosta ansaitsi. Keskittyneesti asetteli pukkia rinteeseen. Kädet tiesivät mitä tekivät ja työasento oli ergonomisesti optimaalinen. Pylly pystyssä, selkä kaarella ja kasvot koholla. ”Ei voi muuta sanoo, ku hattuu nostaa”, lausui jo Bull Mentula aikoinaan. Virtuaalista tonttuhattua nostelin pakkotoistoina ja tutkailin taiteilijaa työssään. Olisin voinut tarjoutua taakse varmistamaan, ”tulee, tulee, kerran vielä, paina paina perkele”, mutta jykevä panssarilasi piti loitompana. Enpä päässyt proteiinijuomaa sheikkeristäni tarjoamaan. Voi olla, että viimeinen pukki jäi laittamatta.

Palasin maani pintaan kun tilannetajuinen BBC:n toimittajakaksikko saapui kyselemään: ”Mitä toivoisit joululahjaksi?” Sain tehtäväksi kirjoittaa vastauksen valkoiseen tauluun ja raapustin valitsemallani punaisella tussilla ”Peace & Love & Happiness”. He ottivat valokuvan lahjatoiveesta ja minusta hymyilemässä toiveikasta lapsenhymyäni taulun takana. Pääsin samalla kaikkien kuvattujen kesken arvontaan, jonka pääpalkintona oli kahden hengen joulu Havaijilla. Arvonnan tuloksia edelleen jännitellessä.

Karibialaistaustainen Ebony Steelband paukutti taustalla tunnarikseni tyhjiä tynnyreitään, joten jatkoin matkaa voitonvarmana. Upean rytmikästä kolinaa ja luontaisella tavalla ihailin soittajiakin. Värikkäitä ja reheviä onnellisen näköisiä miehiä ja naisia paukuttamassa raskasmetallisia kannujaan, joita ymmärsin paljon paremmin kuin vaaleanbeigeä nokkahuilua. Omaan sellaiseeni yksi heistä olisi saanut tehdä puhallustyötä, ja samalla olisin voinut liikutella sitä rytmikkäästi hänen kannujensa välissä, mutta eipä pyytänyt, enkä lähtenyt kyselemään. Sävelkadostani huolimatta minulla on rytmi veressä ja olisimme saattaneet intensiivisellä yhteistyöllä löytää svengaavan fuck-kompin.

Hyde Parkiin oli luotu talvinen ihmemaa maailmanpyörineen ja markkinakojuineen. Valtava tivoli keskellä puistoa isojen metallilevyjen päälle pultattuna. Epäuskoinen tunnelma sinne kävellessä kirpeän raikasta pluskolmista lontoota impaten. Kiliseviä joulun helvetinkelloja ja lentäviä masokistiporoja, joita punatakkinen sadisti hymyillen piiskasi. Ho ho ho, niin se pukki sanoo, kun se tulee.

Kumaraselkäinen mies unikko rinnuksissaan heittelemässä pullanmurusia aggressiivisille puluille, jotka lopulta paskoivat ripulia hänen päälleen. Vinosilmäinen joukkio värisyttämässä punatäpläisiä blankkolippujaan ja minä, lounaisen punaviinin marinoima itämaan viisain tietäjä sitä tuimana pällistelemässä kusista mirhamia mieleeni vihmoen. Joulun henki oli jotenkin kouriintuntuvasti läsnä. Niitä paleli saatanasti ja tungin ne taskuihini, joissa oli pussit tallella.

Astuin portista ihmemaan puolelle kädet syvällä munissa ja kananlihalla, sillä navakka pohjoistuuli teki hallaa celsiukselle. Raskautetussa tilassa oleva chavette-äiti työnsi rattaita, joissa taaperotyttö söi tuttia mietteliään näköisenä. Alle kouluikäinen poika roikkui tekoruskettuneen äitinsä kaksiraitaisissa verkkareissa jäätelöä kiljuen ja sai voimakkaan tahtonsa läpi. Chavette näpäytti tupakkansa maahan, polkaisi sammuksiin ja pysähtyi kojun eteen puntiaan punniten: ”Bill, sano nyt minkä haluat, Bill, Bill?” Mistä lie tuo liskonnäköinen poika nimensä saanut, mutta eipä jaksanut keskittyä jäätelön valintaan. Pälyili ympärilleen kuin kettuterrieri, sillä ympäristössä oli aivan liikaa aistiärsykkeitä, jopa minulle, jonka suurin vahvuus oli kyky keskittyä subjektiivisiin olennaisuuksiin. Osasin nähdä metsän puilta, mutta en sinne eksynyttä punahilkkaa.

Chavette-emo maksoi laskun ja ojensi pennulleen valitsemansa tötterön. Bill pudotti sen maahan, aloitti parkumisen ja heittäytyi rähmälleen. Saattoi olla vääränlainen jätski, muttei vahinko ollut ainakaan. Siis se jäätelötötterön pudottaminen, poika luultavasti oli.

Pysähdyin tuijottamaan yh-perhettä ja koti-ikävä raapaisi vatsanpohjasta muistuttaen yliherkkyydestäni sitä kohtaan. Olin allerginen kotiin kaipaamiselle ja sain siitä reaktioita. Tiukasti padottu kyynelmeri nostatti aaltoa, mutta pato piti. Jotain vastalääkettä pitäisi silti pikaisesti saada.

Kolmen lapsen chavette-äiti veti ponnaria päälaellaan tiukemmalle ja croydonilainen kasvojenkohotus toimi. Kasvot nousivat, rypyt katosivat otsalta silmäkulmia myöten ja ilme kirkastui. Poika mankui karuselliin ja taaperotyttö mussutti tuttiaan. Perheen pienin sai vielä lepäillä kohdun lämmössä maailman eriarvoisuudesta tietämättömänä.

Tivoli äänineen, pyörivine törkeänräikeästi värjättyine laitteineen ja säpisevine ihmismassoineen on ollut aina jotenkin surullinen paikka. Hymyntapaisia pakkoliikkeitä ihmisten kasvoilla ja itkunauruisia pyrskähdyksiä siitä, kun pakosti pitää olla kivaa. Sitä vartenhan tänne tultiin. Pidä hauskaa tai itke ja pidä hauskaa. Pidä hauskaa tai vittu mie tapan sut. ”Joo no okei voin mie.”

Hattutempuntekijä käänsi katseensa bajamajaan jonottaneen tonttulakkisen kannikoista isoon moottorikaruselliin, tuohon helvetinkoneiden pääsaatanaan, jonka lapsikäyttöiset pikkuserkkuperkeleet poistettiin suomalaisilta leikkikentiltä jo 80-luvulla liian pahoiksi ja vaarallisiksi tuomittuina. Yrjöttäviä ja tapaturma-alttiita paikkoja olivat, todella karuja sellejä.

Joku sammakko siellä taas päästeli suustaan huikopalaa kierrätykseen. Yrjö toinen roiskui niin salakavalina pisaroina ja sattumina taaemmassa vaunussa istuneen pojan päälle, ettei se haitannut. ”Äiti täällä sataa räntää, jihuu!” Chavette vieritteli iPodiaan, puhalteli savua ja kommentoi lakonisesti hiljaa: ”Hyvä”. Melankolinen tarkkailija piristyi, hymähti ja ui eteenpäin. Eihän tänne kaipaamaan tultu eikä sielua repimään; keskity valekilpikonna, vaikka et ikävän puremille immuuni olekaan.

Oli tauon ja aikalisän paikka. Pääkoppani keräilyerät oli ajettava, koska se oli ainoa mahdollisuus jatkoon. Istahdin saksalaistyyppiselle mahonkijakkaralle ja kumarruin baaritiskille yrittäen palautua. Äsken bajamajan pissajonossa muhkeita reisiään yhteen puristellut octoberfestimäisesti uurrettu tarjoilija kysyi silmillään ja vastasin suullisesti, vaikken tiennyt mihin katsoisin. ”Yksi tee, kiitos. Ja yksi Carlsberg. Ja reilusti rommia siihen teen sekaan, kiitos.”

Henkilökohtaisilta asioiltaan kiireisin askelin saapumaan joutuneen tyly ilme, oliko se edes ilme, sai hymyni hyytymään, mutta tämä jää piti murtaa: ”On ollut vähän kurkku kipeä, se rommi teehen ihan vaan terveydellisistä syistä, kröhm…”

Tonttulakkia entistä syvemmälle päähänsä vetävän turhuuksiin väsyneen Alicen kasvoilla näkyi minimaalinen reaktio. Ylähuuli ja vasen kulmakarva kohottautuivat huomaamattomasti, mutta vaikea sanoa niiden perimmäisistä motiiveista. Ehkä olin humoristi ja piristin päivää? Kuuluisa eurooppalainen shit-down-koomikko? Raivostuttava vitsinikkari? Mikko Kuustosmainen nokkela sutkauttelija?

Luultavasti vain vanha surkea alkoholisti, joka ei saa juomaa alas, ellei siinä piilottele tuota isännäksi muuttunutta ex-renkiään. Selkärangaton nahjus uimassa koko ajan kauemmas kohtuukäytön tisleeseen piirretystä viivasta. Maanantaisena iltapäivänä rommia lasten tivolissa. Joku luuseri tai juoppo, luultavasti luuserijuoppo. Kulunut huumorpläjäys ei nostanut osakkeitani tässä pörssissä.

Alice kääntyi toimittamaan tilausta. Sellainen pissaliisan oloinen nuori nainen: nätti, mutta liikaa meikkiä. Liian kostea yö alla painoi päälle. Liian laiskasti treenatun näköinen pylly ja siiderikin tarttunut kannikkaan alustavana kerroksena, mutta noissa farkuissa näytti houkuttelevalta. Ainakin siinä kohtaa elämää, jouluista todellisuudesta vieroittavaa henkeä veressäni, jolloin lahjaa on kaikki. Krapulaisessa nousussa panetti aina. Ehkä parempi housuilla kuin ilman, mutta en lähtenyt viemään ajatusleikkiäni sen pidemmälle vielä siinä kohtaa.

Kenenkään naama ei ole kauneimmillaan kun vituttaa, varsinkaan töissä koleana viikonlopun jälkeisenä iltapäivänä, mutta huolimattomalla tavalla hyvännäköinen nainen jossain tapauksessa, vai tyttö, tuskin vanhempaa tytärtäni montaakaan vuotta vanhempi.

Se ensimmäinen lapsenihan oli täyttänyt äsken 17 ja futaripoikakin jo 15, ei siis mitään lapsia enää. Voi luoja millaisella pikakelauksella aika olikaan mennyt ja jäänyt menetetyksi. Toki paljon hyvää, kaunista ja kestävääkin saatu aikaiseksi, mutta olihan sillä ollut hintansa. Lapset maksavat paljon, vaikka ovat moninkertaisesti sen arvoisia. Hintaansa enemmän väärttejä, enkä myisi miljardillakaan kappale. Ne kaksi isompaa pärjää kyllä, mutta entä ne kaksi pienempää…? Miten 11-vuotias erikoispoika selviytyy nyt kun sen isä on täällä ihmemaassa itseään etsien? Mitä helvetin itseä?

Isähän minä olen ja paikkani olisi kotona taaperotytön kanssa legoja rakentelemassa ja satukirjoja selailemassa. Juteltaisiin Liisan ihmeellisistä seikkailuista ja nukahdettaisiin vierekkäin maailman parhaaseen nukahduspaikkaan, toistemme viereen.

Taaperoni kutsui naapurin eläkeläispariskuntaa mummoksi ja vaariksi. Ehkä siksi, ettei ollut koskaan nähnyt vanhempiani edes kuvissa, enkä puhunut niistä mitään. Poikkesi usein hyvin hoidetulle pihalleen leikkimään ja puhelemaan. Naapureille näytti sopivan ja minustakin se oli hauskaa. Hyvät ihmiset löytää toisensa. Nyt se kaikki tuntui jotenkin katkeransuolaiselta.

”13 puntaa, kiitos.” Välittämätön Alice oli palannut juomien kanssa ja kyllästynyt odottamaan, että haikea setämies havahtuu. Nostin päätä ja hymyilytti nähdä nyrpeä ilmeensä. Käden ojentuessa molemmat terävästi muotoillut kulmakarvat nousivat selvästi. ”Aiotko maksaa?” Retorisen pähkinän heittänyt Ihmemaan Pissaliisa oli edelleen kärttyinen. Minua huvitti hänen totisuutensa ja kokeilin kepillä jäätä vielä kerran: ”Miksi niin vakava, joulupukki on tulossa ja tontut stalkkaa sua ikkunoissa. Hymyile ja ole kiltti tai et saa lahjoja… eikä sulla tosiaan ole niitä liikaa.”

Pidätelty hymy paljasti nätin kuopan poskessa ja kuulin äänen. Eihän sitä ihan joka risahduksesta kannata kimpoilemaan ruveta, mutta nyt sillä oli merkitystä. Jää rikkoutui osittain ja sen alla vesi oli ihmeen lämmintä, melkeinpä uimakelpoista. Siirryttiin puheissa pienten kautta isompiin ja kuulin, kuinka kanin kolosta ihmemaahan pudonnut tyttö oli saanut jouluun asti töitä, mutta sitten kaikki oli auki. ”Ehkä Jenkkeihin Illinoisiin, eno on pikkupomona Caterpillarilla”, kuin olisi itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa.

”Isosisko Lorna tarjoilee Lontoon parhaassa vesipiippubaarissa ja sieltä voi ehkä saada tuurauksia ruuhka-aikoina”, hän kertoi jo toiveikkaasti hymyillen. ”Abbey Roadilla, ei tosin sillä Abbey Roadilla, missä Beatles käveli sen suojatien yli, tiedäthän Beatlesin?” Kerroin kuulleeni siitä ja räppäsin melodisesti perään: ”Kaikki mitä tarvitset on rakkaus, tyttyttydyty.”

Äitini vanhin sisko oli mennyt 60-luvun alussa aupairiksi Liverpooliin ja nähnyt Cavern-klubilla paikallisen aloittelevan bändin. Oli vakuuttunut, että siitä tulee jotain suurta, eikä väärässä ollut. Löysi Merseysidelta myös elämäntyönsä opettajana ja elämänsä rakkauden, jonka kanssa kaksi lasta. Jäi sinne loppuiäkseen ja arvosti minua, joten Beatles ja Liverpool olivat tuttuja rakkausjuttuja pienestä pitäen. Never Walk Alone ja All You Need is Love.

Alice hymyili leveästi, nolostui nenäänsä nyrpistäen ja mainosti vesipiippubaaria: ”Todella hyvää libanonilaista ruokaa ja kiva tunnelma, sun kannattaa tulla joskus käymään, siellä käy Arsenalinkin pelaajia.”

Japanilainen siiliperhe miehitti tiskin ja Alice siirtyi palvelemaan. ”Pidä huolta”, toivotimme nyökkäyksin ja lähetimme tykkäyspeukut ilmateitse. Kulautin pintistä pohjat, sujautin ”Beirut Night’s” mainoskortin perstaskuun ja jatkoin Harrodsin kirkkaiden salien suuntaan Canonien räpsähtelyn saattelemana. Salamavalot välkkyivät, mutta punainen matto puuttui.

Pysähdyin hetkeksi kuningatar Carolinen muistomerkin ääreen ja tarkistin viestit. Suomesta ei mitään, vieläkään, taaskaan, kuten ei koskaan. Kellään ei ollut asiaa, kun ei mitään voinut pyytää, olinhan sijaintini vuoksi palvelukyvytön.

Pyyntöjen ulottumattomissa joutilaana seisoin, mutta Carolinen käskyyn perustuen Hyde Parkin kuudesta pienestä lammesta oli ruopattu yksinäinen järvi, The Serpentine. Tottelevainen aviomiehensä George II oli jälleensyntynyt kolmea varttia aiemmin karussa sellissä Billin päälle, eikä kukaan välittänyt. Sellaisia kuninkaallisia niin kummana jatkumona, että Nuoren Suomen Kaikki Pelaa -järjestelmän suomilla periaatteilla minullakin piti olla mahdollisuus. Yhtä paljon kuningasaikaa kaikille, jos tahtoo, koska se lukee säännöissä. Valitettavasti tasapäistäminen tapahtuu useammin kitkemällä ja leikkaamalla kuin kasvattamalla. Tuhoaa enemmän kuin korjaa. Kun kaikki ovat yhtä huonoja, niin ketään ei juuri haittaa.

Chav-kuningatar työnsi rattaita kruununperijän ohi, puhalsi vaaleanpunaisesta purkasta suuren kuplan ja poksautti sen äänekkäästi. Bill hihkui vieressä äitinsä osaamista ihaillen. Taaperotyttö oli nukahtanut vaunuunsa, mutta päivittäisen nikotiiniannoksensa saanut virkeä sikiö tönäisi kyynärpäällään kevyesti äitinsä vatsaa. Se sai chavetten hymyilemään ja uskoin hänen toivovan joululta samaa kuin minäkin.