Kompensaatiomies - Eka kerta

Tein ensimmäisen matkani Lontooseen joulukuussa 1991. Silloin vaihtoehtoina oli vain pakettimatkoja ja niukalla opiskelijabudjetilla niistä halvin. Tärkeintä oli saada varattua matkatoimiston kautta liput kahteen Englannin Liigan otteluun.

Peleiksi valikoitui Arsenal – Norwich ja Tottenham – Liverpool. Kierroksen parhaat pelit, joista toinen Highburyllä ja toinen White Hart Lanella, joista kumpaakaan ei ole enää olemassa. 

Neljä lippua piti ostaa, koska mukaan lähti tyttöystävä. Olin ottanut opintolainaa, että viimein toteuttaisin haaveeni brittifutiksen näkemisestä livenä. Siihen juhlaan halusin satsata, arjessa tuli yllättävän hyvin toimeen säästeliäästi eläen.

Pakettiin kuului linja-autokuljetus lentokentältä Paddingtoniin ja tuntui satumaiselta katsella karun siroja rivitalorivistöjä ja englantilaista maisemaa. Siinä on jotain salaperäistä hohtoa, johon uppoaa. Olin päässyt omaan ihmemaahani.

Punainen bussi keräsi ihmiset Bayswaterin alueelta Arsenalin peliä varten. Puolessa välissä jouluvalaistua Oxford Streetiä kuljettaja kuulutti, että ottelu on peruttu sumun vuoksi. Edellisen kerran sama oli tapahtunut 1800-luvun lopulla.

Kohtuullisen synkkiä ilmeitä ja hiljainen bussi kuulutuksen jälkeen. Saimme lipuista rahat takaisin, mutta eipä se paljon lohduttanut tuona sumuisena lauantaina.

Janosin kompensaatiota ja suuntasin sunnuntaiaamuna Stamford Bridgelle saalistamaan lippuja Chelsean ja Manchester Unitedin väliseen peliin. Nykyisin vastaavaan pitäisi ostaa ensin seuran jäsenyys ja päivystää netissä hetkeä jolloin liput tulevat myyntiin, ja siltikin jäädä saamatta, mutta silloin oli helpompaa.

Legendaarisia pelimiehiä ajalta ennen Valioliigaa

Ostin lippukioskista kaksi tikettiä 30 punnalla ja palasin iloisena poikana takaisin hotellille. Koin ekan kertani elävän brittifutiksen kanssa upeassa iltavalaistuksessa. Oli jotenkin kolmiulotteinen olo. Satumaista; minä ja hän ja Chelsea ja Manchester United ja 23 000 todistajaa. Kokemus, jota tuskin unohtaa ennen dementoitumistaan.

Chelsea hävisi 1-3, mutta minua ei haitannut. Aika montaa muuta haittasi, enkä ollut koskaan nähnyt niin paljon niin vihaisia ihmisiä. Kyllä se jotenkin koskettaa nähdä kuinka miestä lyödään, vaikka suomalaispari säilyikin fyysisesti koskemattomana. Ei tehnyt mieli alkaa kaskuilemaan sinipaitaisten fanien kanssa ottelusta ja sen käännekohdista.

Keskiviikkona pelattiin matkan pääpeli, jossa näkisin viimein Liverpoolin, minun seurani. Jäisessä tihkusateessa High Road Seven Sistersin asemalta White Hart Lanelle tuntui pitkältä, mutta hymyilin koko matkan. Tyttöystävä ei osannut samalla antaumuksella tarttua hetkeen kiinni. Omituinen. Itse olin törmännyt samaan problematiikkaan edellisenä päivänä Harrodsin tavaratalossa.

Liverpool voitti Dean Saundersin ja Ray Houghtonin maaleilla 1-2 ja tuurilla paikat oli punapaitojen katsomonosassa. Never Walk Alonea hoilattiin ennen ja jälkeen ottelun. Eivätkä tuntuneet pahalta ne 90+1 minuuttia siinä välissä.

Pääsylippujen hinnat ovat kuusinkertaistuneet noista ajoista, mutta silti ne loppuvat kesken.

Oli se muutenkin ihan hyvä reissu, sain paljon. Teinimorsiameni vakuuttui retken aikana minusta niin, että mentiin seuraavana suvena naimisiin.