Kompensaatiomies - Kentiltä Kivat Kaverit


Futisurassani ei ollut glamouria lainkaan, mutta se oli mahtava. Puolisen tuhatta peliä 1991-2013, joista suurin osa kovaa kolmosta ja kuivaa kakkostakin kolmen kauden verran. Ruman karut kaakkoissuomalaiset maisemat tulivat tutuiksi, pelaajat vielä tutummiksi. 

Minulle ei maksettu koskaan pelaamisesta, mutta sain palkkani ihmiskontakteina. Reilussa parissakymmenessä vuodessa ehti tutustua joukkuekavereiden lisäksi myös vastustajiin, varsinkin niihin, joita sai kohdata vähintään kahdesti kaudesta toiseen.

Kaakkoissuomalaisen miehen mielenlaatu poikkeaa muusta melkoisesti ja uskoisin olevani alan asiantuntija, vaikkei siitä virallista paperia olekaan. Samaa porukkaa ollaan, mutta piirin sisällä eri alueiden pelaajilla on omat erityispiirteensä ja maneerinsa. Vastustajan kotikylän perusteella tiesi melko tarkkaan millaista kaveria sieltä vastaan juoksee.

Lappeenrantalaisista ymmärsin jo intissä, että kusipäisiä paskahousuja ovat, mutta vasta Kimpisen ja Sammonlahden kentillä koin sen konkreettisesti. He ovat kotiryssiä, joiden miuu-kieli on niin vastenmielistä kuultavaa, että pukopissa vituutti jo valmiiksi. Käytin eareja pelatessani heitä vastaan, koska humalassa ei pidä urheilla. Selvinpäin näitä kestä kuunnella kukaan.

Lappeenrannan ainoa hyvä puoli on vesistöt, upeat rantamaisemat ja Saimaan suunnaton syvyys. Harmi, että valtaosa lappeenrantalaisista osaa uida.

Imatralainen kuuluu lappeenrantalaisen kanssa samaan ugrilaiseen sukuun ja perheeseen. Hän on se kehitysvammainen vanhapoikaveli, jota säilytetään kellarissa. Harmiton niin kauan kun pysyy kahleissa lukittuna.

Joutsenolaisista en halua mainita mitään, koska kukaan muukaan ei heitä tunnusta. Sen verran tiedän, että eteläsaimaalainen vaikeasti häiriintynyt ongelmanuori, joka kengittiin pois kotoa, mutta änkesi pilleripäissään takaisin rikkoakseen paikkoja.

Mikkeliläiset ovat tuhoisa miksaus lappeenrantalaisuutta ja savolaisuutta. Saastunut sekoitus mulkun suoruutta ja peräsuolen kieroutta. Peräsuolihan on siis paikka, missä paska muhii. Siinä missä suorasukaiset Lappeenrantalaiset laskivat settinsä housuun, nämä perkeleet jauhoivat sitä.

Niin epäkelpo geenipooli, että ihmiskunta olisi tuhoutunut aikoja sitten, jos näiden varaan olisi jäänyt. Äärimmäisen vittumaisia miehenkuvatuksia.

Mikkeli on Savon syöpä, mutta on siellä jotain arvokastakin; harvaan asuttu tuhoutuva maaseutu ja saunat, joiden takana riittää tilaa.

Kotkalaiset ovat kovan linjan kusipäitä kaikki. Mikkeliläisten kanssa kentällä kykeni sentään vielä juttelemaan (jauhamaan paskaa), mutta näiden ei. Ahtaajafutaajilla on niin ahdas ja umpimielinen ihmiskuva, ettei sanat riitä kertomaan. Heitäkin piti pelin jälkeen kätellä, mutta ei symboliksi rehdistä kilpailusta, vaan kiitollisuuden osoituksena siitä, että pääsi viimein nilkoille kusevasta nilkistä eroon.

En usko, että yhtäkään kotkalaista on pantu selvänä alulle. Ei nainen anna alakymiläiselle vittunaamalle kuin kännissä ja silloin ehkäisy saattaa unohtua. Kohtalokas virhe. Aina roiskuu kun rapataan, sanoi karhulalainen vasen pakki kun serkkunsa alaselkää hieroi.

Vakaville asioille ei saisi nauraa, mutta näitä siivettömiä kotkanpoikia nähdessään tulee hymyilleeksi ääneen. Kevään hörökorvilla syntynyttä meripäivien sisäsiitoksien surkeaa satoa. Suuri vahinko Suomen kauniille kaakkoisrannikolle, että nämä sinne sikisivät ja oleilemaan jäivät.

Haminalaiset ovat kuin mulkut naapurinsa, mutta ilman kusipäille tyypillistä omanarvontuntoa ja ylpeyttä. Hitaalla pyörällä päästään, köyhän miehen kotkalaisia, joiden monilahjattomuus jaksoi hämmästyttää jokaisella vierailulla Vallikentällä. Jos kotkalaisia kohtaan koki halveksuntaa, niin näitä kohtaan ainoastaan sääliä.

Savonlinnalaisiin ei oikein saa otetta ja hyvä niin. Umpihaljuja ja mauttomia mitäänsanomattomuuksia, joista ei onneksi jäänyt mitään muistijälkiä. Simpeleläisillä tilanne täysin toisin; niin kummia friikkejä, että heidän kanssaan olonsa koki miltei kotoisaksi. Jotain tuttua sekopäisyyttä sieltä löytyi.

Omasta heimostani kouvolaisista sen verran, että ellen tuntisi niitä liikaa, kirjoittaisin heistä sen kaiken, mitä mietin muista kaakkoissuomalaisista. Ainutlaatuinen sairaskertomus kaikkien naapurinpoikiensa vitsauksia. Ovat kuitenkin niin pikkusieluisia ja pitkävihaisia, että on parempi olla sanomatta mitään.

En pelkää menettää ystäviä, koska sellaisia ei ole, mutta jos kertoisin mitä ajattelen, kiusallisten puolituttujen kohtaaminen olisi entistä synkempää. Onneksi jo nyt katselevat pois päin, jos satutaan kadulla vastatuksin tai kenttien laidoilla vierekkäin.

Korhoseen minulla on outo kohtalonyhteys. Pelattiin usein toistemme päällystakkeina ja vedettiin jaloille ihan huolella. Molemmat vaihdoimme joukkuetta useampaan kertaan, mutta pelipaitojen värien muuttumisesta huolimatta satuimme aina vastakkain.

Törmäsin mieheen 90-luvun lopulla lahtelaisessa yökerhossakin ja syytin glory-hunteriksi, kun oli siirtynyt Ruokolahdelta Joutsenoon hienompien verkkareiden perässä. Hän tarjosi valkovenäläiset ja muistelimme yhteisiä vääntöjämme.

Korhonen lopetti pelaamisen ennen minua ja luulin päässeeni vihollisesta eroon, mutta hänpä siirtyikin valmentajaksi ja jouduimme jälleen ottamaan mittaa toisistamme. Nyt jo lämminhenkisemmin, vaikka muutama tiukahko sanaharkkakin penkkien päissä keskenämme käytiin.

Jotenkin ironista, että pelaajavalmentajaurani päättyi Imatralla PaPen tappioon IPS:lle ja kukas muu kuin Korhonen tuli voittaneena valmentajana käsi ojossa hymyillen hyvästelemään. Hävisin hänelle viimeisen pelini, vaikka sitä ennen voitin aika monta. No mutta eipä tarvitsisi Korhosta enää nähdä.

En osannut aavistaa mitään pahaa, kun palasin iltajunalla West Hamin pelistä kahden poikani kera kohti Lontoon keskustaa. Siinä vaunussa istui vain kolme muuta ja olivat kuin mekin, mies kahden poikansa kanssa. Perkele, Korhonen!