Kompensaatiomies - Kirja

Omatoimimatka Bloomsburyyn oli perustuksia järisyttävä kokemus. Jo sooloreissun aikana ajattelin, että tästä on pakko kirjoittaa vähintäänkin runonpätkä, mutta pari vuotta meni asiaa kypsytellessä. Sitten kirjoitin siitä kirjan.

Olin tehnyt elämäntyöni nuorisotyönohjaajana ja irtisanoutunut siitä 2012. Kutsumusammatista oli kadonnut kutsumus ja yhdeksäntoistavuotinen rupeama tullut päätökseensä. Miesfutista olin pelannut vuodesta 1991 ja päävalmentanutkin sellaista yhdentoista kauden ajan. Syksyllä 2013 lopetin pelaamisen ja valmentamisen kokonaan, kun ei siihen ollut enää tarpeeksi aikaa tai kiinnostustakaan. Kaksi elämääni isosti vaikuttanutta asiaa, rahasta suoritettu työ ja rakkaudesta tehty harrastus, olivat poissa.

Olin aviomies kesästä 1992 ja isä syksystä 1996, nyt jo nelilapsisen perheen vastuuroolinen toimihenkilö. Perhe oli määrittellyt elämääni, jos mahdollista, työtä ja harrastustakin enemmän. Hyvä niin, perhehän on mainio instituutio.

Marraskuussa 2013 pääsin Lontooseen ihmettelemään, kuka lie tämä 43-vuotias miehenalku ollessaan aivan yksin. Mies vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta. Ei enää koskaan nuorisotyötä ohjaava pelaajavalmentaja, eikä sen viikon aikana edes aviomies tai perheenisä. Mitä jäisi jäljelle oman elämänsä vapaamatkustajasta, jota keskellä suurta metropolia kukaan ei tunne ja joka ei tunne ketään? Ei edes itseään. Aika oli otollinen päästää ruma ankanpoikanen siivilleen.

"Kone nytkähti omilleen kiitoradalta, otin tukevan takakenon ja upgreidasin itseni persläpeensä tyytyväiseksi. Tiesin, ettei viikon pituisesta downshiftauksesta voisi seurata kuin pelkkää hyvää. Kompensaatiomies pääsi karkuteille saaden raikkaan uuden alun."

King´s Crossin asema oli tärkeä tukikohta irtiotolleni. Ylemmässä kuvassa ihan erivärinen kuin tässä auringon noustua sitä nuolemaan. Onko aseman oikea väri pronssi? Ja kulta vain sitä, miltä se joskus näyttää? Onko sitä reunustavien harmaiden pilvien reunus hopeaa vai teräsbetonia?

Tammikuussa 2016 aloitin yhtä aikaa hauskan ja tuskaisan prosessin. Se lähti päiväkirjamaisena koosteena siitä, mitä itselleni pyhitetyn viikon tapahtumista ja tuntemuksista muistin. Mittava valokuvavarasto ja puhelimeen säästynyt soittolista auttoivat asioiden jäsentämisessä, mutta paljon mustia aukkojakin jäi. Niitä pähkäillessä sai elää oudon viikkonsa uudelleen moneen kertaan. 

Lumien sulaessa matkapäiväkirja oli valmis. Aikaansaannoksessani oli tarkka subjektiivinen totuus siitä, mitä Lontoossa oli tapahtunut silloin, kun syksy vaihtui talveksi ja mies kokeili itseään. Yksin tuli paljon tehtyä, mutta paljon tuli myös mietittyä, aikamoinen hiljaisuuden retriitti keskellä suurkaupungin sykettä. Päätin kesän aikana parannella tekstiä ja homma karkasi käsistä. Teksti alkoi rönsyillä, Lontooseen tulvi värejä ja takaumat menneisyyteen muodostuivat olennaiseksi juureksi tarinaa. 

Syntyi novellikokoelma - Askelmylly. Syksyllä palasin rikospaikalle viimeistelemään kokonaisuutta ja tarkastamaan faktoja kohdilleen. Huomasin muutaman muistikuvani erheelliseksi ja hoidin kohdilleen. Blogitekstissä voi olla virheitä, mutta kirjassa ei. Yhtään todistettavaa faktaa ei saanut jäädä väärin kirjatuksi.

Teksti piti viimeistellä, mutta siitä se varsinainen kirjoittaminen vasta alkoi. Tuli paljon uuttakin asiaa. British Libraryssa ja Bloomsburyn pubeissa oli inspiroivaa kirjoittaa ja kotiin palattuani jatkoin suoltamistani helmikuuhun 2017 saakka. Viimeisen korjauksen tekstiin tein kuukausi sitten, kun en löytänyt enää mitään parannettavaa tai lisättävää. 

Pub Hemingfordissa ja muissa autenttisissa paikoissa siunaantui sisältöön vauhtia.

Lopulta kasassa oli 31 novellia tai pikemminkin lukua tai itseasiassa siis romaani eli kirja. Pienistä palasista kehkeytyi suuri kokonaisuus. Se mikä lähti kronologisesta matkakertomuksesta oli paisunut elämänkerralliseksi kasvutarinaksi ja samalla ajankuvaksi siitä, millaisena elämän näin. Aikomuksena oli selvittää itselleen asioita, mutta sitä tehdessä syntyi halua kertoa tarinansa myös muille. Jakaa jotain niin tärkeää, että pakko sanoa.

Olin kirjoitusprosessin toisella jaksolla lähetellyt matskua muutamille kavereille ja saanut arvokasta palautetta. Omalle tekstilleen kun on jotenkin sokea ja ulkopuolinen näkökulma tuo uudenlaista vinkkeliä. "Kolme viimeistä lukua olivat hyviä ja sellaista pohdintaa olisin kaivannut enemmän", sanoi eräs nainen. "Kolme viimeistä lukua jotenkin lässäytti kokonaisuuden, koska siihen asti oli niin kovaa kamaa", sanoi eräs mies. Pari ystävää koki lukemisen keskenään samantyyppisesti: "Upeaa, että kirjoitit tämän, mutta terävää napsua piti ottaa muutaman luvun välein, että pystyi jatkamaan. Sitten tunnit katosi ja unet jäi liian vähiin."

Vaimolle näytin pari lukua ja se luki salaa muutaman lisää. Sanoi, ettei hyväksy kirjan julkaisua missään tapauksessa. Myöhemmin suutuspäissään korjasi, että julkaise vaan, niin kaikki kaverinikin näkevät millainen ihminen olet.

Olisihan se kivaa, että Askelmyllyä kykenisi lukemaan joku sellainenkin, selvinkinpäin, joka ei minua lainkaan tunne, mutta en usko, että mikään kustannusyhtiö haluaa kirjaani julkaista. Lähetin tekstin kuuteen osoitteeseen jo helmikuussa, mutta aika hiljaista ja kylmää on pidellyt. Yksi osoitti kiinnostusta miltei samantien ja vielä toukokuussa vilkutteli ellei vihreää niin vähintäänkin oranssia valoa, mutta sittemmin ei ole kuulunut mitään. Yksi tarjosi "artisti maksaa kaiken" tyyppistä sopimusta sellaisilla hinnoilla, että puolet halvemmaksi tulisi saattaa valmiiseen muotoon ja julkaista kokonaan itse. Sen aion tehdäkin tutun kustannustoimittajan avulla. Ilman hänen kiinnostustaan homma olisi jäänyt luultavasti pöytälaatikkoon.

Jos sen jouluksi saisi kotiin ja jakoon ja joku sen tahtoisi lukaista. Omasta mielestäni kirjasta tuli ihan matkan arvoinen.

Cartwright Gardensin kotipesä marraskuussa 2013.