Kompensaatiomies - Kongo kukisti Kongon

(kuva: Getty Images)

Vahvaksi organisoitu Ranska eteni  finaaliin voittamalla pelitapaansa etsineen Belgian. Voi olla, että ilman kongolaisia nämä molemmat olisivat pudonneet jatkosta jo varhaisemmassa vaiheessa.

Jalkapallohistoriasta löytyy kuuluisia kahden maan kansalaisia. Ferenc Puskas edusti synnyinmaataan 85 kertaa 1945-56, mutta muutti Unkarin vallankumouksen jälkeen Espanjaan ja pelasi neljä maaottelua sen riveissä. Alfredo di Stefano edusti kolmea eri maajoukkuetta; 1947 Argentiinaa, 1951-52 Kolumbiaa ja 1957-61 Espanjaa. Silloin maata sai edustaa, mikäli omisti maan kansalaisuuden.

2004 FIFA päätti tiukentaa rajoja. Päätettiin, että pelaaja voi edustaa aikuisten maajoukkueessa eri maata kuin junioreissa, mikäli vaihtaa edustusoikeutensa ennen kuin täyttää 21v. Jos on edustanut jotain maata aikuisten edustusjoukkueessa, vaihto ei ole enää mahdollinen.

Myöhemmin sääntöä kiristettiin vielä siten, että edustusoikeuden voi siirtää vain sellaiseen maahan, johon pelaajalla on riittäviä verisiteitä eli isä tai äiti. Poikkeuksena tilanne, ettei pelaaja ole edustanut mitään maata koskaan. Silloin oli oikeus uuden kansalaisuuden myötä saada uuden maansa edustusoikeus, mikäli on asunut maassa yhtäjaksoisesti kaksi vuotta.

Jotkut maat ryhtyivät hamstraamaan pelaajia, myöntämään kansalaisuuksia sillä motiivilla, että saataisiin maajoukkueeseen kovia vahvistuksia pienellä viiveellä. 2007 silloinen FIFAn presidentti halusi puuttua koijaamiseen, ettei pelaajamateriaalin manipulointi karkaisi kokonaan hallinnasta: ”Tämä farssi pitää lopettaa. Ellei asiaan puututa, 2018 MM-kisoissa puolet joukkueista on täynnä brasseja.”

Sääntöä muutettiin siten, että edustusoikeuden saa vasta, mikäli on ollut kansalainen ja asunut maassa viisi vuotta. Kiristys selvästi tepsi, koska Brasilian maajoukkueen ulkopuolisia brasseja ei potkinut Venäjällä kuin muutama. Mario Fernandes, jonka epäonnistuneella pilkulla Venäjä putosi jatkosta ja Diego Costa, jonka maaleilla Espanja selviytyi ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle.

Brassi-invaasio saatiin ehkäistyä, mutta edustusoikeudella pelaaminen jatkuu edelleen yhä kiihtyvässä määrin. Mitä maapalloistuneemmaksi maailma menee, sitä useampia etnisisyyksiä maajoukkueissa tulee jalkapalloilemaan.

(kuva: Getty Images)

Eilen Ranska voitti Belgian 1-0 varmistaen finaalipaikkansa. Ranskan maajoukkueessa siirtolaistaustaisia on peräti 78,3%, vaikka kaikista Ranskan kansalaisista siirtolaistaustaisia on vain 6,8%. Belgialla samat prosentit ovat 47,8/12,1. Siirtolaistaustaiset ovat keskimäärin paljon nälkäisempiä kuin kylläiset kanta-asukkaat ja siksi heistä kehittyy keskimääräistä enemmän huippufutareita. 

Siirtolaistaustaisten valtava osuus länsieurooppalaisissa maajoukkueryhmissä johtuu osittain myös siitä, että pelaaja saa perheensä ja agenttinsa avustuksella itse valita, mitä maata päättää edustaa aikuistasolla. Kunhan tekee sen ennen ensimmäistä aikuisten maaotteluaan ja ennen kuin täyttää 21v.

Valintakriteereitä on kolme. Missä on mahdollisuus päästä arvokisoihin ja menestyä siellä mahdollisimman hyvin? Parhaat pelaajat valitsevat parhaan mahdollisen maajoukkueen. N´Golo Kante valitsi Ranskan eikä Malia. Mbappe ei edes harkinnut Kamerunia tai Algeriaa.

Missä maassa on mahdollisuus mahtua maajoukkueeseen ja päästä jopa pelaamaan? Epätäydellisiin kykyihinsä realistisesti suhtautuvat valitsevat maajoukkueensa tällä perusteella. Alex Iwobi valitsi Nigerian eikä Englantia. Miksi Mane valitsi Senegalin ja Salah Egyptin? Voiko syyt olla syvemmällä kuin matematiikassa?

Mihin kansaan minä kuulun, missä juureni ovat ja mitä sydän sanoo? Tämä voi olla jonkinasteinen kriteeri kenellä tahansa kansallistunnetta omaavalla pelaajalla, mutta useimmiten maajoukkuepäätös tehdään kliinisesti järkiperustein. Missä on parhaat mahdollisuudet loistaa jalkapalloilijana ja pedata samalla parempia sopimuksia maksukykyisiin mahdollisimman hyviin seuroihin?

Nigeriaa, Norsunluurannikkoa ja Ghanaa povailtiin tulevaisuuden futiksen supervallaksi vielä 90-luvulla.

Afrikka teki tuloaan 90-luvulla ja piti olla vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen Afrikan maa voittaa maailmanmestaruuden. Sitä ei koskaan tapahtunut, eikä sitä kukaan enää edes odota. 90-luvulla parhaat afrikkalaiset edustivat kotimaataan tai juurimaataan, mutta nykyisin lopullinen sijoituspaikka valitaan vasta silloin, kun on aika tai mahdollisuus siirtyä aikuisten maajoukkueeseen. Ykköskorin pelaajat valitsevat länsieurooppalaisen edustusmaan,ja kakkoskorin pelaajat afrikkalaisen ja poikkeukset vahvistavat säännön.

Entäpä jos maajoukkue määräytyisi etnisen taustan perusteella? Se heikentäisi eurooppalaisia paljon ja vahvistaisi afrikkalaisia tuntuvasti. Se parantaisi myös eteläamerikkalaisten maajoukkueiden menestysmahdollisuuksia, kun kaikki parhaat afrikkalaiset eivät kasaantuisi Euroopan edustajiksi. Nyt ihmetellään, että valtikka on siirtynyt Eurooppaan; ei yhtään muualta maailmasta välierissä. Valtikka on todellakin siirtynyt Eurooppaan, siirtolaisten mukana.

Ratsataanpa hieman eilisiä länsieurooppalaisia kokoelmajoukkueita, Ranskaa ja Belgiaa, ja katsotaan mistä on pienet siniset ja punaiset pojat tehty. Pääasiassa Afrikasta joko isä tai molemmat biologiset vanhemmat. Eikä mistään kanelista ja sokerista vaan pelkkää täyslihaa.

Ranskan ja Belgian MM-kisajoukkueiden pelaajat, jotka olisivat voineet halutessaan edustaa myös muuta maata.

Kongo saisi kovan rungon pelkästään ranskalaisista ja belgialaisista MM-kisapelaajista. Mandanda maalivahdiksi, Puolustukseen Boyata - Kompany - Kimpembe, keskikentälle Tielemans - Nzonzi - Matuidi ja kärkeen Lukaku-Batshuayi. Tuohon kun lisättäisiin Evertonin Bolasie, Huddersfieldin Kachunga, Newcastlen Mbemba, West Hamin Masuaku, Stoken Afobe, Stuttgartin Akolo, Wolfsburgin Tisserand ja maajoukkueiden ulkopuolelle jääneistä ranskalaisista ja belgialaisista 70 kovan sarjan kongolaisesta parhaat, voitaisiin puhua potentiaalisesta maailmanmestariehdokkaasta.

Tilanne on vaan valitettavasti se, että afrikkalaisissa maajoukkueissa pelaavat vain ne huippuammattilaisuuden keskinkertaisuudet, joille länsieurooppalainen maajoukkue ei vaikuta todennäköiseltä vaihtoehdolta. Terävimmän huipun yksilöt pelaavat tai kyttäävät pelipaikkaa niihin parempiin joukkueisiin, joille MM-kisojen lisäksi myös EM-kisat karsintoineen ovat erinomainen näyttöpaikka.

Ehdotan sellaista, että pelaaja ja valmentaja yms taustahenkilö saa edustaa vain sitä maata maajoukkueessa, jossa hänen isänsä on syntynyt. Aivan sama mitä sen jälkeen on tapahtunut. Näin jokainen edustaisi isänmaataan ja MM-kisatkin nousisivat aidosti kansainväliseksi kilpailuksi. Ei kilpailtaisi siitä, mikä maa on onnistunut haalimaan määrällisesti ja laadullisesti eniten jalkapalloilullisesti lahjakkaita lapsia. Syntyperä ja etninen tausta on arvokas, suorastaan vaalimisen arvoinen asia.

Ranska ei voittanut Belgiaa siksi, että sillä oli enemmän siirtolaistaustaisia riveissään, vaan siksi, että on paljon paremmin organisoitu ja tasapainoisempi joukkue. Ranskalainen Dechamps on tiennyt alusta lähtien mitä tahtoo ja tekee, joukkueella on oma kiveenhakattu pelisysteemi, jossa jokaisella pelaajalla on selkeä oma yksi rooli.

(kuva: Getty Images)

Espanjalainen Martinez sen sijaan sekoili Belgian peräsimessä ihan tosissaan ja Ranskaa vastaan nähtiin jo kolmas erilainen pelijärjestelmä. Moni pelaaja joutui vaihtamaan pelipaikkaa ja roolia ottelusta toiseen ja otteluiden sisälläkin. De Bruyne pelasi alkulohkossa toista keskikentän keskimmäistä, Brasiliaa vastaan valeysinä ja lopuksi Ranska-ottelussa oikeana laitahyökkääjänä. Pelin edetessä sai uusia tehtäviä, eikä tuntunut enää itsekään tietävään omaa rooliaan tai paikkaansa. Sama Chadlillä, joka onnistui Japani-pelissä vasempana linkkipakkina, pelasi epämääräistä keskikentän kolmen linjan vasemmaista brasseja vastaan ja oli viimein oikeana pakkina Ranskan vietävänä, paikalla jota ei ollut kertaakaan aiemmin pelannut. Martinez muka nero Brasilia-ottelun oivalluksillaan: Häränpaskaa - Belgia voitti koska Courtois pelasi huippuottelun ja tuomari jätti yhden pilkun viheltämättä.

Englannilla on kisakoneessa siirtolaistaustaisia pelaajia yhtä paljon kuin Belgialla (47,8%), mutta muistuttaa Ranskaa siinä, että on erittäin hyvin organisoitu ja roolitettu joukkue. Kroatian siirtolaisuusaste rajoittuu kahteen pelaajaan ja maahan, Sveitsiin ja Itävaltaan. Etnisesti homogeeninen ryhmä on Ranskan ja Englannin kaltainen siinä, että on erittäin taitavasti organisoitu huippuyksilöitä vilisevä joukkue. Maailmanmestaruus olisi kolmen kauppa, elllei jalkapallo olisi viimein tulossa kotiin.

(kuva: Getty Images)