Kompensaatiomies - Liverpudlian

Sain Merseysidelta lahjoiksi ja tuliaisiksi Liverpool-aiheista kamaa; paitoja, julisteita, viirejä, kaulahuiveja, eikä suosikkijoukkuetta ole koskaan tarvinnut valita. Tätini syötti sen minulle maukkaasti jo pienenä.

Tulokset ja sarjataulukot tihrustin sanomalehdestä ja muistan niitä kaudesta 1980-81 asti. Silloin Aston Villa voitti mestaruuden Liverpoolin ollessa vasta viides. Seuraavat kolme kautta Liverpool voitti mestaruudet peräkkäin. Ihmeellistä millaisen tunteen tuloksen ja sarjataulukon lukeminen, nähdä ne mustana valkoisella, voi pienessä ihmisessä synnyttää. 

Paita on jäänyt jo vähän pieneksi.
Ensimmäinen suuri Liverpool muisto on Euroopan cupin voitto 1978. Dalglish teki ottelun ainoan maalin ja valitsin pelinumeroni 7 Dalglishin perusteella. Tämä paita on jäänyt jo vähän pieneksi.

Siihen aikaan Suomen TV ei lähettänyt kuin muutamia pelejä, ja niistäkin osa peruttiin mäkihyppykisojen venymisten vuoksi. Tai sitten ongelmia oli kansainvälisen kuvayhteyden kanssa. Urheiluruudusta näkyi joskus välähdyksiä maaleista ja oikea vakioveikkausrivi. 1981 marraskuisen lauantaisaunan jälkeen kiirehdin ruudun ääreen nähdäkseni tylyn tuloksen; 0-1 kotitappio Southamptonille. Itkuhan siinä pääsi ja pimeäksi jäi ilta, mutta siitä kaudesta se mestaruusputki kuitenkin alkoi.

Jalkapalloseuran kannattaminen tuottaa paljon iloa ja surua, fanituksen syvyydestä riippuen, ja Liverpoolin kohdalla pääasiassa iloa kauteen 1988-89 asti. Liverpool oli 80-luvulla Englannin ehdoton ykkösseura, mutta sen jälkeen menestys on kiertänyt kaukaa muutamia cupmestaruuksia lukuunottamatta.

Huhtikuun puolivälissä 89 Sheffieldissä Hillsboroughin stadionilla pelattiin FA-cupin välieräottelu Nottingham Forest – Liverpool. Inhimillisten, vaikkakin anteeksiantamattomien, virheiden vuoksi liverpoolilaisten päätykatsomoon päästettiin liikaa ihmisiä ja seurauksena oli kuolettava tungos. Ihmiset puristuivat aitoja vasten, talloivat toisiaan ja tukehtuivat hengiltä. 96 ihmistä kuoli ja 766 loukkaantui.

Menehtyneiden joukossa oli myöhempien aikojen monivuotisen kapteenin Steven Gerrardin serkun ohella tätini nuoremman pojan hyvä ystävä. Myös oma serkkupoikani oli katsomossa, mutta selviytyi hengissä.

Kauheita hetkiä Hillsboroughilla, mutta myös kodeissa Liverpoolissa, kun ihmiset yrittivät saada tietoja oman pelissä olleen rakkaansa kohtalosta. Radiossa kerrottiin, että todella pahasti on käynyt monelle, mutta kukaan ei sillä hetkellä tiennyt mitä ja kenelle. Tieto kulki silloin suppeammin.

Seuraavana viikonloppuna piti pelata sarjan kärkikamppailu Arsenalia vastaan kotona Anfield Roadilla, mutta ottelu peruttiin Hillsboroughin tapahtumien vuoksi. Uutta sopivaa päivämäärää oli vaikeaa löytää, joten ottelu sovittiin pelattavaksi vasta FA-cupin finaalin jälkeen toukokuun lopulla.

Yleensä tuo Englannin cupin loppuottelu päättää kauden ja Liverpool pelasi siinä voittaen paikallisvastustajansa Evertonin 3-2. Uskomattoman jännittävä ottelu, jonka lopputulos tarkoitti sitä, että Liverpoolilla oli ainutlaatuiset mahdollisuudet historialliseen tuplaan, cup- ja liigamestaruuteen samalla kaudella.

Sarjataulukko ennen peliä oli kutkuttava, mutta Liverpoolin kannalta erinomainen. Melkein koko kauden sarjaa johtanut Arsenal oli hyytynyt vuodenvaihteen jälkeen, eroa Liverpooliin oli ollut peräti 15 pistettä, mutta Merseysiden ylpeys oli pysynyt voittamattomana tammikuun ensimmäisestä päivästä lähtien.

Ennen cup-finaalia Liverpool oli siirtynyt sarjan kärkeen kolmen pisteen erolla Arsenaliin nähden. Maalierokin oli parempi, +39 Arsenalin +35 vastaan. Liverpoolille riittäisi siis yhden maalin tappiokin, mutta jos Arsenal voittaisi kahdella maalilla, se kaappaisi mestaruuden tehtyjen maalien perusteella. Juuri kukaan ei uskonut heikkovireisen Arsenalin mahdollisuuksiin ja Daily Mirror otsikoi kuuluisasti: ”You Haven´t Got a Prayer, Arsenal”

Taukotilanne oli tasan, mutta toisen jakson alussa Arsenal siirtyi 0-1 johtoon. Epäselvä maali, Nigel Winterburnin epäsuora vapaapotku meni suoraan sisään tai ehkä Alan Smith hipaisi sitä. No ehkä hipaisikin, jos TV-hidastukseen oli luottaminen. En luottanut.

Liverpoolilla oli hyviä saumoja naulata Arsenalin arkku umpeen, mutta eipä mennyt paikoista sisään. John Aldridge teki maalin John Barnesin läpisyötöstä, mutta se hylättiin paitsiona. Luultavasti väärä liputus.

Liverpoolin kapteeni Steve McMahon nosti yhden sormensa pystyyn kysyttyään tuomarilta lisäajan pituuden ja viestiessään sen joukkueelle. TV-kamera bongasi McMahonin etusormen ja kotikatsomoissakin tiedettiin, että minuutti pitäisi vielä kestää.

Arsenalin pelaajan loukkaantuminen toi siihen vielä toisen minuutin lisää ja se riitti Arsenalille. Liverpoolin ajantappotaktiikka petti, kun suosikkipelaajani Barnes menetti riistämänsä pallon. Olisi vaan vienyt sen kiltisti kulmalipulle ja suojaillut. Smith jatkoi Lee Dixonin avauksen Michael Thomasille läpiajoon, ja myöhemmin Liverpooliin siirtynyt Thomas viimeisteli kauniisti. Katkeran nätti tsippi yli vastaan syöksyneen Bruce Grobbelaarin ja Arsenal oli mestari. Käsittämätön ryöstö.

Kauhea kevät kaudelle, joka alkoi heikosti, nousi kohti täydellisyyttä ja päättyi katastrofiin. Cupmestaruus ja loppuotteluvoitto Evertonista ei siinä kohtaa kauheasti lämmittänyt, eikä tuota kautta muisteta liigahopeastakaan. Hillsboroughin tragedia sen sijaan muistuu ikuisesti.

Jatkoin Liverpoolin kannattamista luonnollisesti myös kauden 1988-89 jälkeen, mutta mikään ei ollut enää entisellään. Seuraavalla kaudella Liverpool voitti kuin jumalalliseksi hyvitykseksi tähän asti viimeisen mestaruutensa.  Siihen se sitten toistaiseksi jäi. Oliko maailmanjärjestyksessä tapahtunut jotain peruuttamatonta? Minusta tuli silloin ylioppilas ja lähdin inttiin, mutta ei sillä tällaisia vaikutuksia ihmis- ja seurakohtaloihin pitänyt olla?

Lähellä mestaruutta toki oltiin muutama kevät sitten, melkein yhtä lähellä kuin keväällä 1989, mutta kapteeni Steven Gerrard liukastui ratkaisevassa pelissä ratkaisevalla tavalla ja varmalta näyttänyt mestaruus lipui Chelsealle.

Surua ja pettymyksiä kaudesta toiseen, mutta kuten väitetään, mies voi vaihtaa vaimoaan useastikin, mutta jalkapalloseuraansa ei koskaan. Paljon iloakin Liverpool on vuosien mittaan tarjonnut ja ennen kaikkea suuria tunteita. Enkä ole vielä vaihtamassa vaimoakaan.

Hyviä ja huonoja, suuria ja pieniä, mitä tahansa, mutta aitoja kokemuksia kaikki ja siksi arvokkaita. Katseltavaa, luettavaa, jännättävää ja yleensäkin elämänsisältöä tuottavaa tuloksesta riippumatta. Sen tarjoaman kaltaista ei saa mistään muualta. 

Pyhiinvaelsin ensimmäistä kertaa Liverpooliin 1993 ja näin iltapelin rajumyrskyssä. Viime syksynä 2016 pääsin viimein takaisin Anfield Roadille ja Liverpool murskasi Hull Cityn 5-1. Aion käydä siellä vielä usein, kunnes kuolema meidät erottaa.

Aion käydä siellä vielä usein, kunnes kuolema meidät erottaa.

Tatuoitin Liverpool-hymnistä Never Walk Alone pre-choruksen ja kertosäkeen selkääni muutamia vuosia sitten. Hommassa meni sen verran kauan, että viimeinen tunti alkoi olla suhteellisen kivulias. Jokaisen neulanpiston arvoinen teos silti ehdottomasti. Kipu tekee rakkaaksi ja kivunsietokykyä tarvitaan, jos tahtoo Liverpoolia kannattaa.

Voimme lohduttautua rivillä Offspringin hienosta kappaleesta Self Esteem: "The more you suffer, the more you show you really care, right, yeah, yeah, yeah".

My Anfield Road

Rakentelin oman Anfieldin yläkertaan toiveikkaana kesänä 2011. Joukkue vaikutti uusine hankintoineen niin vahvalta, että liigamestaruus oli tulossa. Kärkiparina Carroll-Suarez ja peräsimessä Dalglish. Eihän se ihan niin mennyt kuin toivottiin...