Kompensaatiomies - Rakkaustarina Sormusten Narrista

Ensimmäisestä matkasta Lontooseen oli kulunut kaksikymmentä vuotta. Olimme silloin nuoria rakastavaisia ja käytimme nimettömissä uutuuttaan kiiltäviä kultaisia kihlasormuksia.

Kadotin omani mereen, mutta se löytyi sieltä vuosia myöhemmin. Ei mahtunut enää sormeen, kun olivat niin turvonneet.

Teetettiin Suomenlahdesta löytyneestä liittosymbolista suurennos, joka sopi. Sillä sormeni koristaneena olin lentänyt vaimo vierelläni edellisen kerran Lontooseen viisitoista vuotta aiemmin. Hänellä timanttinen vihkisormus kihlarenkaansa jatkeena ja viisitoistaviikkoinen sikiö kohdussaan. 

Nyt tyttö oli jo rippikouluikäinen ja pojatkin niin isoja, että pääsimme matkaan kahdestaan. Pienimmän lapsen kummi jäi nuortenvahdiksi kotiin.

Vuosia ennen matkaa olin huomannut, ettei se suurennoskaan enää sopinut sormeen, koska siitä oli tullut liian ahdas. Kulta kutistuu pesussa? Tai sitten olin itse paisunut niin suureksi, että tarvitsin vaan lisää tilaa.

Vaimo oli ymmärtänyt tilanteen ja ostanut minulle isomman metallinvärisen sormuksen syntymäpäivälahjaksi. Neljäs Lontoo-reissu ja jo kolmas erilainen rengastin käteen vedettynä.

Majoituimme upeassa The Landmark hotellissa. Olin löytänyt netistä erikoistarjouksen ja saimme kolme yötä luksusta ihmeen halvalla. Eihän edes paras ollut rakkaalleni kyllin hyvää. Aamiaissalissa oli lasikatto ja palmupuita, mannapuuron kanssa syötiin mansikoita ja juotiin shampanjaa.

Yksityiskohtana mainittakoon, että FA-cupin välierään valmistautuva Manchester United majoittui silloin samassa hotellissa ja näin Dimitar Berbatovin illallispöydässä kahden japanilaisen liikemiehen kanssa. En pyytänyt häneltä nimmaria, kun ei hänkään minulta.

Päivän vietimme piknikillä Regent´s Parkissa. Olimme hakeneet Sainsburyltä eväitä retkellemme ja löytäneet sopivan paikan auringossa. Ja toisemme sen säteitten hyväiltävänä. Siellä puhuimme, söimme ja joimme, ja humalluimme ihqu parhaassa seurassa. Osasimme nähdä harmaiden pilvien ympärillä betoniksi kovenevaa sementtiä.

Se, että entiset sormukset olivat jääneet pieniksi, ei enää haitannut. Tärkeintähän on se henkinen kahle, mikä kahdella ihmisellä on välillään. Ruoho näytti vihreältä tällä puolen aitaa ja taivas sinisemmältä kuin aikoihin.

Kauden hedelmiä, perunalastuja ja kuoharia. Ja me kaksi. Ja pari sidukkaa siihen kyytipojiksi, että maailma tuntuu kauniimmalta. Yhteistä laatuaikaa kerrankin vailla arkisia murheita, alkoholilla kun on salaperäinen mielialaa kohottava vaikutus.

Pari bisseä vielä ja muutama poikkinainen sana toistemme päälle. Sitten voitiinkin lähteä takaisin hotellille. Toinen punaisella bussilla ja toinen maanalaisella, eikä mitään kiirettä ollut perille.

Viikonlopun ainoa ottelu oli West Ham - Aston Villa, koska tämä morsiusmatka piti pyhittämän parisuhteen hoidolle. Hoisimme hellästi toisiamme kuin kaksi kädetöntä rampaa. Sokeina talutimme toveriamme ja huusimme mykkää huutoa kuurolle kumppanillemme.

West Ham hävisi ja varmisti putoamisensa sarjasta. Me puhalleltiin kauniita kuplia, jotka puhkeilivat. Metallisormus alkoi puristaa.

Kävimme katsomassa keskiaikaista tornilinnaa, Tower of Londonia, joka toimi aiemmin vankilana. Ihan kuin olisi kotiin tullut. Opas kertoi, että siellä kidutettiin harhaoppisia toisinajattelijoita. Kuulosti jotenkin tutulta.

Kruununjalokiviä siellä säilytettiin vieläkin, olivat löytäneet itselleen idyllisen paikan. Voisinkohan jättää tämän raskaan rinkulani sinne säilöön muiden arvoesineiden seuraksi?

Linnan muurien ulkopuolella asui atlasleijonia ja ruokimme niitä. Toisillamme.

Vaimo oli suostunut lähtemään West Hamin peliin, joten minä suostuin shoppailemaan ilman kiirettä minnekään, ihan hyvillä mielin. Shoppailu on aivan hevonvitunperseestä.

Maanantaina ennen kotiinpaluuta ehdimme vielä Natural History Museumiin. Kaikille suositeltava ilmainen kohde, jossa voisi viettää vaikka koko päivän. Paljon on ihmeellistä hämmästeltävää ja kummasteltavaa.

Löysin sieltä itseni. Sukupuuttoon kuollut muinaisjäännös hädissään takertuneena oksattomaan puuhun.

Jotenkin tuota matkaa muistelee kaiholla. Sen jälkeen emme ole enää kahdestaan ulkomaanmatkoja tehneet ja tuskin teemmekään. Oli se jotenkin niin täyteläistä, että tarpeekseen sai ja kylläiseksi tuli.

En pidä enää sormusta, koska se satuttaa ja tekee känsiä treenatessa. Eikä sovi, eikä mahdu, niin on nimettömänikin ison pääni lailla kusesta pullistunut.

Rakkaiden asioiden menettäminen tekee kipeää, koska jättää mustia aukkoja jälkeensä. West Ham muutti pois Boleyn Groundilta, enkä enää koskaan koe sitä ainutlaatuista tunnelmaa ja näe niitä kolmea kauniisti värjättyä kerrostaloa West Standin vakiopaikaltani.