Kompensaatiomies - Numeroton Hiihtäjä


Kenkäkukkuloilla järjestettiin hiihtolomaa edeltävä talvirieha kaikille ekaluokkalaisille. Luokkamme opettaja oli esitellyt kalvoillaan vaihtoehdoiksi luontopolun, rusettiluistelun ja hiihtokilpailun. Kovana hiihtomiehenä päätin osallistua hiihtoon. 

Pääsin paikalle Laurin iskän beigenkeltaisen Toyota Corollan kyydissä, mahtavaa niin, koska suksien kuljettaminen polkupyörällä oli seitsenvuotiaan näkökulmasta liian hankalaa hommaa. Eihän ne pysy ojennuksessa ja kohta porkka pinnojen välissä ja rypäsen.

Corolla jätettiin Sumulaakson parkkiin ja käveltiin hiihtokilpailun lähtöpaikalle. Jäin sinne ja Lauri jatkoi iskänsä kanssa matkaa rusettiluistelujäille. Sovittiin, että nähdään Corollan luona sitten kun asialliset hommat on hoidettu. Kiinnitin sukset monoihin ja vetelin alkulämpöisiä lähtöalueen vieressä. Suksi tuntui toimivan hyvin, pelottavan hyvin, vaikken kotoa ollut löytänyt voiteeksi kuin kynttilää.

Pitopurkki oli loppunut paria viikkoa aiemmin lentokelin pelästyttämänä häslätessä ja vähän ehkä lipsui, mutta luisti paremmin kuin viimeistelytreenissä Mielakassa, jota olin kiertänyt kolmasti ympäri melkein joka ilta jo kaksi viikkoa. Pari iltaa hukkasin helluntailaisessa pyhäkoulussa keräämässä tarroja ja oppimassa mitä ei saa katsoa, kuulla, koskettaa, puhua, astua tai edes miettiä, mutta muuten pääsin säännöllisesti ladulle.

Hyvin treenattu oli puoliksi tehty. Olin valmis kilpailuun, enkä pelännyt vieraiden koulujen vieraita naamoja, jotka isiensä sparraamina isiensä polttovoitelemilla suksilla yrittivät lähteä haastamaan. Saavathan sitä kokeilla. Tuollaisen liekittimen saatan toki ostaa itsekin ennen seuraavia kisoja, ettei punainen pitovoide köntsäänny enää pohjaan. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, kun pohjissa oli pelkkää nopeankelinkynttilää.

Samalta luokalta kukaan muu ei osallistunut hiihtokisaan, olivat enemmän luontopolku- ja rusettiluistelumiehiä, joten jo koulunkin kunnian tähden aioin lähteä sieltä kultamitali kaulassa kotiin. Tätä varten oli treenattu ja viimein aika tehdä tulosta. Sen taa ei pidä koskaan paeta.

Kilpailu alkoi ja ensimmäinen hiihtäjä kiihdytti reitille. Vauhdikasta menoa, mutta tiesin pystyväni parempaan. Seuraava lähti vieläkin lujempaa, ”Marko, Marko, Marko”, huusi ensimmäiset kymmenen metriä hiihtäjän vierellä juossut viiksisetä Järvisen pipo päässään, ja ajattelin, että jos tuolle lopulta häviäisinkin, niin hopea ei olisi ollenkaan häpeä. Treenattu Marko oli melko vakuuttava. Kohta olisi minun vuoroni näyttää ja ne hiljenee. Kaikki hiljenee.

Kurkkuun hyökkäsi kuristava tunne kun tajusin, että kilpailu oli jo käynnissä, enkä tiennyt milloin on vuoroni singahtaa ladulle. Sivakoin ripeästi toimitsijapöydän luo ja kysyin, missä vaiheessa meikämanne pääsee tositoimiin. Toimitsija katsoi minuun kuin se musta koira äsken porttikongiin kustessaan ja nauroi: ”Eihän sinulla perkele ole edes numeroa, heh!” Tosiaan, numero rinnastani puuttui ja kaikilla muilla se oli. Heh.

Kerroin hädissäni nimen ja pyysin katsomaan listasta lähtövuoron, ”voinhan hiihtää ilman numeroakin, ei sillä minulle nyt niin isoa merkitystä”, minä inisin, vaikka kyllähän sillä oli. Ihan saatanan paljon. Olin kilpahiihtäjä ja kilpahiihtäjällä pitää olla numero.

Sinappia rinnuksilleen roiskuttaneelle byrokraatille toimitsijapöytänsä takana numerottomuudellani oli ratkaiseva merkitys: ”Ei ole sellaista nimeä eli et voi osallistua.” Liikaa laardia ympärilleen kerännyt tuhnuinen ihmisperse rääkäisi rumalla äänellään: ”Mene nyt jo vittuun siitä.” Hän tarkoitti jotain pahaa ja ihmettelin mikä meni pieleen, vaikka minähän tässä olin mokannut.

Olisihan se jo aiemmin pitänyt ymmärtää, ettet saa osallistua, koska et osaa laittaa nimeä. Se luki säännöissä. Nimi puuttui papereista. ”Olisit ilmoittautunut etukäteen, hölmö penska, ei tänne voi tulla tosta vaan kuka tahansa hiihtelemään muiden joukkoon.” Todellako? Onko näin? Kuka tahansa ei voi tulla, mutta minähän en ollut kukaan? Enkä ollut koskaan ollut. Silti en kelvannut vieläkään, eikä se riittänyt taaskaan, vaikka olin paikalla läsnä. ”Meneppäs nyt siitä kyselemästä, kun on tässä tätä muutakin hommaa.”

Pidättelin kyyneleitä sen verran, että pääsin pois katseen alta ja purskahdin itkuun vasta matkalla Sumulaakson parkkipaikalle. Menin tieheni, kuten käskettiin; minun omaan tieheni menin. Otin sukset pois ja kannoin ne sylissäni porkkien kanssa Laurin iskän sinapinkeltaisen Toyota Corollan viereen. Itkin siinä pitkään, enkä lähinnä itseäni säälien, vaan pettymyksestä siihen, etten päässyt osallistumaan kisoihin ja mahdollinen kultamitali meni sivu suun. Minulta, luokaltani ja koko koulultakin. Saatanan petturi. Itku tyrehtyi hiljalleeen ja jatkoja mietin. Laurilla menisi iskänsä kanssa luultavasti vielä pitkään rusettiluistelussa ja kuten pappani oli opettanut: ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Piti päästä pois, nopeasti ja kauas, mutta jos lähtisin sanomatta mitään, Laurin iskä huolestuisi ja kuvittelisi, että olen kadonnut? Tai siepattu?! Eikä kukaan älyäisi, ettei kaltaistani krääsää kannata siepata, koska rahoja ei ole luvassa. Ei minulla ollut mitään markkina-arvoa, eikä minulla voisi kiristää ketään. Hädissään silti poliisille soittaisivat, poliisi soittaisi äidille töihin ja äitikin hätääntyisi turhaan. Etsintäpartion perustaisivat ja kohta olisi mustat helikopterit taivaalla. Valotykit haravoisivat lähimaastoa ja minä miettisin, miksi tuhlaavat vähiä resurssejaan turhuuteen, jolle tärkeintä oli saada irtiotto ja päästä hetkeksi pois. Sen ei saa antaa tapahtua, sillä eihän minulla hätää ollut, vaikka nämä kisat kusinkin.

Kuivasin kyyneleet beigen toppatakkini muoviseen hihaan, otin sauvan vasempaan käteen ja sillä harakanvarpaita Toyotan etupuolelle paisuvaan ehjään lumipenkkaan: ”Aloin itkeä ja läksin pois, moi.” Nostin sukset ja sauvat olalle, oikaisin hiertävän pipon paremmin ja lähdin kävelemään kohti kotia, jota ei ollut.

Matka oli pitkä, mutta olihan vielä voimia jäljellä. Nyt suunta näytti samalta, kohti kotia, mutta voimaa ei ollut lainkaan kuin silloin. Reippaasta pikkupojasta oli surkastunut kurja ukko, menetetty entinen lupaus. Suksi ei luistanut ja sukuani siitä syytin. Heidän vikaansa kaikki tyynni, nykyiset ja tulevatkin ongelmani. Vastuuta pakoilin omaa surkeuttani, enkä ollut puoliakaan siitä miehestä, joksi kerran sain vapaasti kasvaa. Pimeäksi oli mennyt numerottoman hiihtäjän latu.

(Katkelma Askelmyllyn 24:stä luvusta "Fool on the Boothill")
Kotisivu
FB-sivu