Kompensaatiomies - Treenimatka

Keväällä´96 matkustin ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille, vieläpä kahdeksi viikoksi. Tai no, mikä ulkomaa se Lontoo nyt enää muka, tämähän oli sinne jo kolmas matka. Ja vaimo tuli jälkimmäiselle jaksolle mukaan varmistamaan selviytymiseni, joten se siitä yksin matkustamisesta. Faktojen ei pitäisi koskaan antaa pilata hyvää tarinaa, mutta kerrotaan nyt kaikki totuutta kunnioittaen.

Olin tehnyt edellisellä kaudella kolmosessa 14 maalia ja voittanut FC Kouvolan ”Maalitykki” pokaalin. Intin jälkeen kutosesta alkanut pelaajaura oli ollut nousujohteinen ja uskoin, että tulevasta kaudesta tulisi elämäni paras.

Joukkueen talvikausi oli päättynyt saunailtaan ja seuraavana aamuna kone lähtisi Lontooseen. Vaimolle pokaalia siitä, että suostui heittämään laskuhumalaista pässiä lentoasemalle neljältä aamuyöllä anniskeluravintolassa painetun työvuoron loppuhuipentumaksi. Väsynyt oli mies, mutta väsynyt oli varmasti nainenkin.

Menin Lontooseen vetämään pre-seasonia, herkkää viimeistelyä kilpakauden huippukuntoon. Krapulasta selvittyäni kaivoin lenkkarit, futiskengät ja pallon (ja pumpun) matkalaukusta. Nyt treenataan ja juodaan vettä oikein kunnolla. Ja nukutaan hyvin ja syödään hyvin – Tämä kausi olisi minun.

Tein hölkkälenkkejä Hyde Parkissa ja osallistuin puistopeleihin, olivatpa muuten hyviä pelejä. Bayswater Roadin liepeiltä sulkeutuvien liikkeiden työntekijöitä lappasi pelaamaan ja aikamoista leipuria, pizzan pyörittäjää, elektroniikkamyyjää ja kassamiestä siellä potki palloa samoilla yhteisillä säännöillä. Eräs pankkiiri oli käsittämättömän kova pelimies, mutta erään roskakuskin kanssa en löytänyt samaa aaltopituutta suhteessa siihen, kuinka palloa pannaan jalkaan.

Muutamaan kertaan juoksin Bayswaterista Loftus Roadin viereiselle harjoituskentälle hiomaan laukauksia. Sopiva neljän kilometrin alkulämmin. Siellä oli maalit ja korkea metalliaita, joten toistoja sai paljon vaikka pallo joskus karkailikin. Yleensä ei karkaillut, vasurin pommit alkoivat uppoilla yläpesiin melko kattavasti.

Olin penkonut kaverilta lainaamastani kirjasesta Non-league seurojen osoitteita ja kirjoittanut niistä neljälle kirjeen. Kaksi kirjoitti takaisin ja toivotti tervetulleeksi treeneihin. Valitsin niistä Amersham Townin, koska sijaitsi simppelimmän junamatkan päässä.

Olimme sopineet, että käyn joukkueen harjoituksissa pääsiäisen jälkeen tiistaina ja torstaina, mutta toiset treenit peruuntuivat rästiottelun vuoksi.

Kakkoskoutsi veti alkulämmittelyt ja manageri otti ohjat käsiinsä pienen alkupuheen jälkeen. Epätasaisesta pelaajakatraasta löytyi pelaajia joka lähtöön. Arvioin taitotasoni joukkueen ylempään keskiluokkaan. Avauksen miehiä olisin saattanut olla, jos tosipaikka olisi koittanut.

Tämä on turhanpäiväistä spekulointia sikäli, että sielläpäin treeneissä mennään eri lailla kuin peleissä. "Niin pelaat kuin treenaat", on suomalaista hapatusta. Treenit ovat oma maailmansa. Siten, kuin briteissä mennään peleissä, ei kukaan kunnolla kestäisi kolmea kertaa viikossa. Kilpakauden harjoitukset ovat sitä, että valmistaudutaan peleihin tai palaudutaan niistä.

Loppupelissä ilmeni ongelmia, koska ilta oli pimennyt ja ainoana valonlähteenä epätoimi maalien taakse kärrätyt generaattorit, joissa paloi himmeät spotit. Vastustajilla oli tummansiniset peliliivit ja minun joukkueellani ruskeat, joten hieman vaikea hahmottaa kuka oli milläkin puolella. Tein yhden maalin silti, maalitykki, kato. Omiin, mutta kukaan ei huomannut.

Treenin jälkeen pukukopissa toivoteltiin toisillemme hyvät jatkot valmentajien ja kapteeniston kanssa. Sovittiin, että ensi keväänä uudestaan, mutta niin ei tapahtunut. Seuraava Lontoo-matka odotti 15 vuoden päässä, enkä ottanut enää Amersham Towniin yhteyttä.

Olin varannut halvimman mahdollisen hotellihuoneen, kuten silloin tapoihin kuului. Järkyttävä läävä, jossa sänky niin kalteva, että piti kääntää siten, että alamäki vietti seinään. Muuten olisi pudonnut kokolattiamatolle nukahtaessaan.

Alakerran baarista kuulunut jukeboksin tumputus esti kunnolliset yöunet, mutta sain parin päivän taistelun jälkeen hotellin vaihdetuksi. Tein työni asian puolesta, koska miehen täytyi niin tehdä, olihan raskautettuun tilaan saateltu vaimoni tulossa jälkimmäiseksi viikoksi vieraakseni. Vain paras olisi hänelle kyllin hyvää.

Matkan ensimmäinen LIVE-ottelu pelattiin The Valleyllä, joka osoittautui huipputunnelmaiseksi paikaksi. Charlton - Luton peliin myytiin pitkäperjantain kunniaksi liput puoleen hintaan, joten maksoin portilla vain kuusi puntaa. Kiitos Jeesus. Kentällä ja katsomossa riitti säpinää paljon enemmän kuin rahan edestä.

Pelin jälkeen muutin muutaman lasillisen vettä viiniksi, pitihän minun itseni palkita vahvasti vedetyn treeniviikon päätteeksi. Lähipubista ei olisi kuitenkaan välttämättä kannattanut mennä merta edemmäs kalaan tai leipään, saati peruniin, mutta kerrankos sitä mies lähtee ja vastaa teoistaan.

Lauantaina vuorossa oli Chelsea - Aston Villa , pääsin siis jo toista kertaa Stamford Bridgelle. Kotijoukkue hävisi kuten edelliselläkin kerralla, eikä Chelsean tappio ole koskaan haitannut. Illalla Bayswaterin Wellington pubissa soi laadukas LIVE-musiikki, mies ja kitara ja komppikone. Klassisia rock-hittejä ankaralla asenteella ja sellainen määrä pinttejä, että muistin pyhittää lepopäiväni sille itselleen. Onneksi vaimo saapui Suomesta ja tarjosi lohtua. Rakkaudella on parantava voima.

Maanantaina tuttuun treenimiljööseen tuplatreeniin; päivällä potkimaan palloa pussiin ja illalla otteluun Q.P.R - Everton. Loftus Roadilla pääsi kiinni pelin kiihkeyteen, sillä istumapaikasta oli vain kaksi metriä rajakalkille. Melkein kuin olisi itse pelannut. Q.P.R voitti 3-1, mutta putosi sillä kaudella Valioliigasta.

"Iltakasteen kostuttaman ruohon tuoksu futiskengän rouhaistua siitä multaisen mättään irti on luultavasti paras tuoksu maailmassa koskaan."

Ei ollut hotelli vihreämpi korttelin toisella puolellakaan. Ei löytynyt edes omaa vessaa ja kerroksen yleiskäymälä oli järkyttävä roiskekaappi. Onneksi huoneessa oli kylpyamme, jonka pystyi upgreidaamaan pisuaariksi. Kakka piti vääntää kyykyssä The Sun-sanomalehden päälle ja kääriä siihen. Näin sillekin paskapaperille saatiin hyötykäyttöä. Vaimo ei kiitellyt minua hotellivalinnasta, mutta emmepä me siellä paljon aikaa viettäneetkään.

Keskiviikkona otteluohjelmassa oli Millwall - Birmingham ja näin ensimmäistä kertaa nuo Millwallin pahamaineiset kadut ja kannattajat. Muutamaa pientä tappelunnujakkaa isompia hässäköitä ei kuitenkaan syntynyt Millwallin voittaessa pelin. Hyväntuulisuus demppaa aggressioita.

Pariviikkoinen rupeama päättyi lämpöisessä auringossa pelattuun West Ham - Bolton otteluun. Vaimo lähti peliin mukaan ja istuimme niin lähellä sivurajaa, että kentän kuperuus oli silmin nähtävissä. Upea tunnelma, kuten West Hamin peleissä Boleyn Groundilla aina.

Harmi, ettei Newhamin kaupunginosa ole enää kuin silloin ja West Hamkin siirtynyt sieluttomalle Olympiastadionille. Vaan enpä ole enää minäkään kuin silloin ja ketä näistä muutoksista pitäisi syyttää? Maailmassahan ei liene mitään muuta pysyvää kuin muutos.

Seuraavana kesänä jalkapallo tuli kotiin, kun EM-kisat pelattiin Englannissa. Kaikkien aikojen paras Englannin maajoukkue; Gazza, Shearer, Pearce, Ferdinand, Platt, Ince, Fowler ja muut, mutta kisat päättyivät pettymykseen. Välierissä mahtava peli ja rankkarikisatappio. Saksalle. Jotain pysyvää sentään tässä alati muuttuvassa maailmassa.

Omasta futiskaudestani puolet meni ohi jatkuvien reisilihasvammojen vuoksi. Toipilaana tai kuntoutujana melkein koko ajan. Se oli materiaaliltaan huonoin kolmosen joukkue, missä koskaan olen pelannut, eikä minusta ollut edes kapteenina sen auttajaksi. Putosimme neloseen.

Syksyllä saimme ensimmäisen lapsen, jonka etunimeksi tuli Sade. Se sai minut elämään ja jotain uutta ymmärtämään: ”Minä tiedän millaista on kun on Onnellinen Mies.”