Kompensaatiomies - Kulttuureissa on eroja kuten viineissä

Suomifutiksen suurin ongelma on jalkapallokulttuurin ohuus. Kulttuuria meillä kyllä on, mutta niin kapeaa, heikkoa ja lyhytjänteistä, ettei se kykene juurikaan suojelemaan sen piiriin kuuluvia.

Kulttuurin tärkein muoto on toimintakulttuuri. Se mitä arjessa tehdään päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, se merkitsee.
Pysyvä kulttuuri syntyy vain aikojen saatossa, eikä siinä toiminta ole kertakäyttöistä.

Vertailu ihailemaani brittiläiseen jalkapallokulttuuriin saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta eihän sinne ole kuin parisentuhatta kilometriä. Eikä siellä nykymuotoista futista ryhdytty pelaamaan kuin parisenkymmentä vuotta Suomea aiemmin.

Ero on silti mieletön ja minulle syy siihen, että käyn nauttimassa sikäläisestä jalkapallokulttuurista muutaman kerran vuodessa. Siellä se on leveää, vahvaa ja syvää.

Suurin ero syntyy yksilöiden ja yhteisöjen suhtautumisessa omaan jalkapalloseuraansa. Englannissa samaa seuraa kannatetaan kohdusta uurnaan. Ihmisellä on oma seuransa, jonka värejä tunnustetaan tavalla tai toisella, eri elämänvaiheissa erilaisissa rooleissa. Pelaajana, taustahenkilönä, oheismyyjänä, katsojana, sponsorina tai vähintäänkin ulkojäsenenä ikuinen seuransa luoma paikka sydämessään.

Suomessa seuraa ei pidetä juuri minään tai sitten sillä on vain välinearvoa. Ollaaan mukana hyväksikäyttämässä sitä ja poimimassa mansikoita kakusta. Siksi todelliset seuraihmiset ovat vähissä ja seuratkin vaihtavat nimiään ja värejään nopeaan tahtiin. Tehdään mauttomia fuusioita, jotka eivät lopulta kiinnosta ketään. Ei ole tekijöitä, eikä resursseja. Luovutaan sarjapaikoista ja aloitetaan leikki uudestaan uusilla toimijoilla. Futisihmiset jäävät pois ja tilalle tulee iskiä ja äisköjä.

Brittiseura on ennen kaikkea yhteisö. Se toimii arkisena elämäntapaan kuuluvana kollektiivina, jolle edustusjoukkueen pelipäivä on juhlapäivä. Kokoonnutaan seurataloon ja sen liepeille jo hyvissä ajoin. Vaarit, isät ja pojat tulevat yhdessä ystäviensä pariin ja on siellä naisiakin, vaikkakin selkeänä vähemmistönä.

Lauantainen ottelu toimii viikon kliimaksina, jonka tuloksella todella on merkitystä. Se vaikuttaa jokaisen seuraihmisen tunnelmaan seuraavan viikon ajan. Seurapubissa puhutaan pelistä iltakymmeneen asti.

Suomifutiksen laimeus perustuu seurojen heikkouteen. Ei ole klubitaloja, ei yhteisöllisyyttä, eikä seuraa, jolle haluttaisiin antaa jopa enemmän kuin siltä kyetään saamaan. Muovisia seuran kuvatuksia pidetään kasvatuspaikkoina, joissa saadaan mukavaa ajantappoa perheen pienimmille ja isommista muka kehitetään jalkapalloilijoita kovempiin sarjoihin. Mikä on sellaisen pelaajatehtaan arvo, joka ei tuota pelaajia?

Tuloksella ei ole väliä, kun tarkoitus on vain kasvattaa. Pelätään pettymyksiä niin paljon, ettei haluta ottaa tosissaan kilpailemisen riskiä. Silti uskotaan omasta lapsesta uutta Messiä, ja kun ei tullut, jäädään pettyneinä puuhastelusta pois.

Englannissa ollaan seurakeskeisiä, seura on suurempi kuin sen yksilö. Oman seuran edustusjoukkueen pelaajat ovat esikuvia ja sankareita. Parhaat siirtyy isompiin seuroihin ja heistä ollaan ylpeitä. Seurataan uraa kiinnostuneina, ”meidän seuran oma poika pääsi pitkälle”, jopa ihan ammattilaiseksi asti.

Se, ettei olla yksilökeskeisiä tarkoita sitä, etteivätkö pelaajat voisi kehittyä omalle huipputasolleen. Pikemminkin päinvastoin. Kilpailullisuus kehittää eniten ja se syntyy henkeen ja vereen oman seuran kunnian puolesta pelaamisesta. Englannin alasarjoista (sarjatasot 6-9) siirtyy jatkuvasti pelaajia ammattilaisiksi, vaikka Suomessa ei jonkun Kansallisliigan (5.sarjataso) johonkin Leyton Orientiin pääsemistä juuri minään pidetäkään. National Leaguen pelaaja saattaa ansaita 10 000 puntaa kuukaudessa tekemällä sitä mitä rakastaa. Ei pitäisi olla huono tavoite yhdellekään suomijuniorille?

Suomifutiksesta puuttuu omanarvontunne ja kunnioitus ruohonjuuritason seuratoimintaa kohtaan. Halutaan kasvattaa huippupelaajia Mestareiden liigan TV-peleihin ja kun siinä ei onnistuta, arvostetaan omaa tekemistä entistä vähemmän. Epärealistiset unelmat synnyttävät katkeruutta ja pettymyksiä, eikä suomalainen juniorivalmennus tuota kunnolla pelaajia enää edes omaan Veikkausliigaan. Parhaat lähtevät Ruotsiin tai Saksan kolmoseen, oma pääsarjamme täyttyy ulkomaalaisista tusinapelaajista ja seurakulttuuri näivettyy entisestään.

Valkealan Kajo pelasi 2005 kakkosessa sarjapaikastaan. Sain tuomarilta varoituksen, kun siirsin lippua kyetäkseni keskittämään kulmapotkua Äänekosken kentän kuppaisessa kulmassa. Johdimme 0-1 ja ennen jakson loppua Niskasen Antti pääsi läpiajoon. Teki ratkaisevantuntuisen osuman, jota ei hyväksytty. Kulmalipun siirrosta päätuomarille itkenyt linjamies liputti tilanteesta paitsion.

Toisen jakson puolivälissä Huima tasoitti tilanteeksi 1-1 ja lisäajalla saivat kaksi kulmapotkua. Tehtäväni oli vartioida Tuomas Korpelaa, mutta niistä ensimmäisessä hän pääsi palloon ja puski ylähirteen. Joku pelaajistamme huusi jälkimmäistä kulmuria ennen, ”pystytkö Janne, varmasti!?” ja ilmoitin itsevarmasti, että hoidan homman. En pystynyt, enkä hoitanut. Korpela karkasi minulta, nousi korkeuksiin ja puski pallon ylänurkkaan. Hävisimme 2-1 ja putosimme viimeisessä pelissä Kuopion Kingsiä vastaan sarjasta. Voitolla Huimasta olisimme säilyneet. Vitun Korpela.

Nöyryyttämisestäni huolimatta Korpela lienee hieno mies, koska uraa uurtavan indie-videon on tehnyt suomalaisen futiksen alasarjoista. Katsomisen arvoinen pätkä todistaa, ettei suomalainen seurakulttuuri ole sittenkään vielä täysin kuollut ja kuopattu. Pieni Talo Periferiassa.