Kompensaatiomies - Paluu juurille

Melko tarkalleen kahden vuoden viiveellä päästiin rikospaikalle. Olin viikkoa aiemmin aloittanut työni nuorisotyönohjaajana, mutta saanut neuvoteltua pienen talviloman pehmeäksi laskukseni. 

Hotelli löytyi samoilta kulmilta ja saman matkatoimiston kautta. Miksipä sitä hyvää vaihtaa? Olihan kuuluisa Perun perukoilta jäniksenä saapunut karhunpoikakin löytänyt aikoinaan Paddingtonista kotinsa.

Tuntui hyvältä palata takaisin mukavien muistojen maisemiin. Vakiopaikoiksi muodostuneet pizzapalakioski, lähikauppa ja vedonlyöntitoimisto löytyivät turvallisesti tutuilla tonteillaan. Siellä olivat meitä nätisti odottaneet ja kärsimättöminä laskeneet päiviä paluuseemme. Se perjantai-ilta oli iloisen jälleennäkemisen juhlaa.

Sunnuntaina ohjelmasta löytyi Ykkösdivarin (nyk. Championship) kamppailu Crystal Palace - Notts County. Lähdin junalla peliin yksin ja vaimo sai omaa laatuaikaa ostoskassien kanssa. Sunnuntaishoppailu vapautettiin Englannissa vasta seuraavana vuonna, mutta tavarataloja pienemmät saivat pitää ovensa auki jo silloin.

Maksoin lippukioskiin yhdeksän puntaa ja paikkani kotijoukkueen kannattajien päädyssä Holmesdalessa oli mainio. Tunnelmaa latisti se, että vierailija voitti yllättäen ykskaks kahdella Paul Devlinin maalilla. Se oli Notts Countyn ensimmäinen vierasvoitto yli vuoteen ja joukkue juhli sitä stadionilla pitkään päätösvihellyksen jälkeen. Palace jätti tappiosta huolimatta vakuuttavan kuvan ja nousi sillä kaudella Valioliigaan Ykkösdivarin mestarina.

Maanantai-iltana saimme järjestetyksi sellaisen parisuhdehässäkän, ettei viisineliöisessä huoneessa ollut tilaa kuin yhdelle. Poistuin oven läimäisten, ostin tukevan matkajuoman ja suuntasin Sohon syntiseen yöhön. Siitä eräretkestä kerron yksityiskohtaisesti vasta kirjassani Askelmyllykunhan saan sen jotenkin julkaistuksi. Sen verran voin tässä vaiheessa todeta, että nuoruus on seikkailu suunnaton.

Aamulla löysimme omanlaisemme zen-tilan, kävimme rakkausaterialla kiinalaisessa ja kaikki oli taas kuin ennen. Illalla maan alla kohti Highburya hakemaan revanssia edellisen kerran pettymykselle. Silloin peli peruttiin, mutta nyt Islingtonin tähdet loistivat kirkkaina. Pohjois-Lontoon kuuma paikallisderby Arsenal - Tottenham. 

Peli oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa, kun katsomonosamme kahdelle tyhjälle paikalle saapui kaksi pitkiin mustiin nahkatakkeihin pukeutunutta yönmustaa körmyä. Herättivät hieman hämmennystä jo pelkällä olemuksellaan.

Tottenham iski avausjakson puolivälissä 0-1 osuman ja katsomo hiljeni täysin, paitsi nämä kaksi, jotka nousivat seisomaan Spursin iskulauseita huutaen. Katsomossa syntyi aikamoinen kuhina.

​Kireän sananvaihdon jälkeen muutama Arsenalin kannattaja rynni kaksikon takkeihin kiinni ja lensi samantien levynä käytävälle. Sama toistui, musta hanska viuhahti ja valkonaamaa kaatui penkkiriviä alemmas. Pyörteenomaisesti kaikkialta ympäriltämme sinkoutui miehiä kaksikon kimppuun ja nämä mättivät porukkaa turpaan oikein veljen kädestä.

Väistelimme ohirynniviä ihmisiä, kunnes lopulta keltaliivistä järkkäriä ja poliisia oli paikalla niin paljon, että ryhmähali saatiin päättymään. Arsenalin kannattajat rauhoittuivat paikoilleen ja poliisit saattelivat Spurs-kaksikon pois stadionilta.

Kumpikin heistä vaikutti omituisen rauhalliselta ja täysin vahingoittumattomalta. Jalkapallo-ottelussa jaot olivat tasaisemmat se ja päättyi tasan yksi. 

Seuraavana aamuna matkustimme junalla Liverpooliin. Äitini (RIP) sisko matkusti sinne au´pairina 60- luvun alussa ja oli vieläkin sillä tiellään. Tätini miehen veli haki asemalta ja kuljetti autolla ympäri kaupunkia nähtävyyksiä näyttäen. Upea kaupunki, komeita nähtävyyksiä ja vaikea murre. Liverbirdin tarina jäi epäselväksi, vaikka scousella tarkasti kerrottiin. Merseysiden rannalla oli kuninkaallista kävellä ja kuunnella merilokkien kirkunaa. 

Tätini mies, real liverpudlian, oli hankkinut kolme lippua Liverpool - Q.P.R peliin. Kaatosateinen pimeys, taivaallinen iltavalaistus, Anfield Road ja kaikki suuret sankarini kentällä. 24 000 ihmistä laulamassa Never Walk Alonea. Ihokarvat nostattavaa ja kyyneleet tiputtavaa.  

Yksi suurimmista suosikkipelaajistani, Les Ferdinand, vei Q.P.R:n 0-1 johtoon, mutta kaikkien aikojen suurin futisidolini John Barnes tasoitti nopeasti. Peli oli samanlaista rajumyrskyä kuin kelikin ja pisteistä taisteltiin äärimmäisellä aggressiivisuudella.

Jan Mölbyn iskettyä rankkarista 3-2 voittomaalin Ferdinandin kasetti purkaantui täysin ja härkä näki punaista. Maalitykki piti raahata monen pelaajan voimin ulos kentältä. Ottelun päätyttyä minutkin sai melkein raahata ulos stadionilta. En olisi halunnut millään pois.

Se peli ei ole poistunut minusta, koska teki lähtemättömän vaikutuksen. 

1993 valokuvieni taso oli huonompi, mutta Shankley Gate yhtä komea kuin vieläkin. LIVE-kuvieni taso on heikentynyt.