Elämäni viemäreissä

Miten alas sitä voikaan ihminen vajota harrastuksen takia? Siis kirjaimellisesti. Vielä kaksi vuotta sitten en olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatella, että minä vajaa 180 cm mies, joku päivä ryömin mahallani noin 50 cm leveässä sadevesiviemärissä yhden muovipurnukan perässä, jonka sisällä on pieni paperilappunen, johon pitää oma puumerkki raapustaa. Näin pääsi kuitenkin käymään, kun aloin harrastamaan geokätköilyä. Ei tuon purkin perässä meneminen tosin heti alussa tapahtunut, vasta noin puolen vuoden harrastamisen jälkeen, mutta hieno kokemus kuitenkin. Tuon jälkeen on tullut käytyä vähän isommissakin putkissa, mutta niissä piti jo kahlata vedessä.

Tässä tuubissa oli sentään tilaa olla, mutta upottavaa hiekkaa ja virtaavaa vettä.

Olen aina tykännyt retkeilystä ja luonnossa liikkumisesta, sekä sen tarjoamista upeista luontokokemuksista varhain auringonnousun tai-laskun aikaan tai yön pimeydessä. Uusi vierailukohde on aina myös seikkailu. Nuo kokemukset olen tallentanut valokuviinikin. Geokätköilyn harrastamisenkin aloitin lähinnä siksi, että löytäisin vielä lisää uusia paikkoja ottaa valokuvia ja saada lisää hienoja luontokokemuksia. Osa noista upeista paikoista on vain lähinnä paikallisten asukkaiden tiedossa.

Olin jo aiemmin lukenut muiden kätköilijöiden hehkuttavia tarinoita hienoista luontokokemuksista jonkun purkin piilopaikoilta, joten olin otollista maaperää moisille myyntipuheille. Enkä ole päätöstäni katunut, en edes silloin kun tuolla kosteassa ja likaisessa putkessa ryömin metri tolkulla MAANTIEN ALLE taskulampun kanssa peläten, että joku tulee ja tukkii sen ainoan pakoaukon. Eihän se realistinen pelko ollut, mutta tuollaisia sitä miettii, kun on ahtaassa ja pimeässä putkessa. Ihme kyllä kukaan ohikulkija ei edes nähnyt, kun peruutin putkesta pois, vaikka olin liikenteessä arkisena iltapäivänä, esikaupunkialueella ja pyörätiekin meni vieressä. Olin jopa hiukan pettynyt, jos tosin huojentunutkin ja ennen kaikkea ylpeä itsestäni, että MINÄ TEIN SEN! Voitin pelkoni ja astuin epämukavuusalueelleni.

Tälläkertaa matkalla vanhan unohdetun maantien alle.

Tuon kokemuksen jälkeen karkasi mopo kokonaan käsistä ja aloin ravata kätköjen perässä lähes päivittäin. Toki kamera oli aina mukana, mutta huomasin jossain vaiheessa, että läksin yhä useammin PELKÄSTÄÄN kätköjen perässä liikenteeseen, kun alkuperäinen ajatus oli, että valokuvaus on ensisijainen aktiviteetti ja kätköily kulkee siinä sivussa, mutta kun antoi pikkurillin, niin menikin koko käsi...tai siis tässä tapauksessa äijä. Ensikuulemalta ei kovin aikuismaista toimintaa, mutta ihan hiton hauskaa! Enkä ole ainoa hurahtanut.

Reissaaja Aku ihmettelee Turun löytämättömien geokätköjen määrää.

Mutta palataanpa lopuksi ihan alkuun, mistä kaikki lähti. Ensimmäinen geokätköilykokemukseni oli filmipurkki lankunpätkään upotettuna, sillan alla vajaan 800 metrin päästä kotoa. Jo se oli jännää, että osaanko minä suunnistaa GPS koordinaattien perässä kohteeseen ja löytyykö purkki. Toki teoriaa oli opiskeltu jo aiemmin, mutta oppien käytäntöön soveltaminen on aina toinen juttu. Nyt oli mennyt oppi perille ja voi sitä löytämisen riemua!

Tässäkin asiassa ensikosketus lajiin oli ratkaisevan tärkeä. Luulen, että into olisi hiipunut minullakin, jos tuota löytöä ei olisi tapahtunut. Kuin kohtalon ivaa, niin tuo ensimmäinen löytämäni kätkö arkistoitiin nyt keväällä ja paikka siis vapautui uudelle kätkölle. Arvatkaapa kuka valtasi paikan! Kyllä! Minä! Addiktoitunut geokätköilijä. Samalla nostin hiukan kätkön tasokkuuttakin, koska haluan panostaa omiin kätköihini. Perus filmipurkit ja PET -putkilot mitäänsanomattomassa paikassa ei juurikaan jaksa nykyisin enää kiinnostaa, muuten kuin tilastomielessä. Pakkohan nekin matkanvarrelle sattuvat purnukat on käydä kuittaamassa, mutta silti nämä haasteellisemmat ovat tämän harrastuksen suola ja pippuri.

Suomalaisista metsistä voi löytää oikeasti aarteita. Tämä löytyi Joutsenosta.

Näistä mausteista kokemuksista jatkossa lisää. Tällä päivämäärällä 28.6.2017 maapallolla on  3 039 001 aktiivista geokätköä piilotettuna + yksi kansainvälisellä ISS avaruusasemalla, joten etsittävää vielä riittää ja muutama noista lienee viemäriputkissa odottamassa löytäjäänsä.