Geohortoilua siellä täällä ja Enonkoskella

Ollut taas pieni tauko kirjoittamisessa, ihan puhtaasti ajanpuutteen vuoksi, mutta yritän nyt petrata ja ruoskia itseäni olemaan aktiivisempi. Alkanut syksy on taas täynnä kaikenlaista aktiviteettia ja osa niistä johtaa ties mihin kivoihin juttuihin tulevaisuudessa…seuraapa siis aktiivisesti pontti.fi:tä! Mutta mennäänpä sen isommitta jorinoitta asiaan.

Vaka Vanha Väinämöinen Enonkosken hiekkaviestospuistossa.

Kävin tässä yhtenä päivänä pitkästä aikaa kyläilemässä Savonlinnan kupeessa sijaitsevassa Enonkosken pitäjässä. Kunta oli vielä kaiken lisäksi ikävä punainen piikki minun löydettyjen geokätköjen kuntakartassa, niin sain sitten samalla hoidettua sukulaissuhteita ja väritettyä kuntakarttaa vihreäksi. Yhdenlaista hulluutta siis tämäkin, mutta kuten olen jo aiemmin todennut, niin äärettömän koukuttavaa. Pakko myös tunnustaa tässä kohtaa, että tällaisena geokätköilyn apostolina sain tässä alkusyksyn aikana käännytettyä muutaman muunkin viattoman jästisielun geokätköilyn maailmaan ja siitä se sitten heidänkin osaltaan lähti.

Enonkosken vanha kivisilta syysasussa.

Jostain ihme syystä nykyään venyy kaikki kauemmas tehdyt matkat kestoltaan vähintään tuplasti siitä mitä normaalisti menisi. Nytkin jo menomatkalla piti pysähtyä noukkimaan matkanvarrelle jääviä purkkeja ja parin kanssa meni kohtuuttoman paljon aikaa etsimiseen, joten osa piti suosiolla jättää väliin, että ehdin edes jotenkuten sovitussa aikataulussa perille. Enkä loppujen lopuksi ollut kuin puolisentuntia myöhässä, joten ihan hyvä suoritus…ainakin omasta mielestäni. Eikä vastaanottokaan ollut ihan huono. Haukut sain heti ja naamakin tultiin nuolemaan läpikotaisin ja halauksetkin vielä kaiken päälle. Eli ymmärsin, että olin tervetullut kaikesta huolimatta ja kun vielä pöytäkin oli laitettu koreaksi, niin ei syytä huoleen.

Ylös ulos ja metsään!

Kun ruumis on ravittu, niin kroppa kaipaa liikuntaa, joten sovitun mukaan lähdettiin sitten porukalla etsimään paikkakunnan geokätköjä ja katselemaan maisemia siinä samalla. Yksi pakollinen pääkohteeni oli yli 14 vuotta vanha kätkö Enonkosken Ihamaniemessä. Etsinnässä minulla oli apuna geokoira Kalle, joka silminnähden nautti hommasta, kun sai metsässä kirmailla pitkin kallioita ja kanervikkoja. Suostui jopa minulle kätkön löytämisen jälkeen poseeraamaankin, kun oli enimmät energiat ensin kulutettu.

Geokoiruus Kalle onnistuneen kätkölöydön jälkeen.

Matka jatkui sitten takaisin luonnonkauniille Enonkosken kylälle, jossa oli kolme kätköä kilometrin säteellä. Kaksi on silloissa ja yksi suuressa ja komeassa kalliomuodostelmassa olevassa isossa luolassa, joka sijaitsee aivan kylän vanhimman hautausmaan vieressä, johon on ensimmäiset vainajat haudattu jo 1700 luvulla. Perimätiedon mukaan hautuumaalta kulkisi tunneli johonkin kalliomuodostelman monista luolista ja että vainajien henget tunnelia pitkin tulisivat näyttäytymään vierailijoille…itse en haamuihin törmännyt, mutta luolassa, jossa kätkön olisi pitänyt olla, oli kyllä erityinen, ajaton tunnelma. Kätkö sen sijaan meiltä piilotteli, vai olisiko vainajien haamut meitä vaan kiusanneet, kun purkkia ei löytynyt, vaikka kuusi silmää ja yksi geonuuskija sitä etsi. Joudun siis palaamaan sinne takaisin jossain vaiheessa, kun jäi muutama muukin vielä syrjemmältä hakematta ajanpuutteen vuoksi.

Urheat geokätkön etsijät matkalla luolaan haamuriskistä välittämättä.

Iltapäivä alkoi jo kääntyä iltaan, kun katsoin, että olisi varmaan syytä valmistautua kotimatkaan, koska se tulisi viemään aikaa. Paluumatkalla tulikin noukittua muutama helppo kätkö tien varrelta, mutta tasoitukseksi sitten vielä rämmittyä parin kilometrin verran ryteikköjen ja kaiken maailman villiintyneiden kasvustojen läpi muutaman putkilon tähden. Ei ollut ketään sitten viime kevään nuo näköjään kiinnostaneet, kun ei ollut geopolkuja päässyt syntymään. Onneksi oli kuiva keli ja pitkälahkeista ja -hihaista päällä. Siellä rämpiessä tuli taas mieleen hämähäkkejä ja muita öttiäisiä sekä kuusenneulasia ja horsman riekaleita niskasta poimiessa, että onko tässä mitään järkeä. Aurinkokin ehti jo laskea, kun kotiin asti ehdin, mutta vaikka päivälle tuli taas mittaa vajaat 13 tuntia, niin mukavaa oli, oikein mukavaa, pienistä epämukavuustekijöistä huolimatta. Pitää siis ottaa uusiksi taas jossain kohtaa, mutta ennen sitä pyörähdys kaukomailla. Siitä sitten seuraavassa postauksessa.