Ihana valo!

Nyt tunsin taas pakottavaa tarvetta avautua näin blogikirjoituksen muodossa ja jakaa kanssaihmisille yksi hienoimmista luontokokemuksistani tänä vuonna. Edellinen WAU elämys oli talvella Saimaalla Lappeenrannan Joutsenon edustalla, kun olin geokätköilemässä kirkkaana pakkaspäivänä saarilla. Tuolloin Pontti oli kenties vain silmänisku sen isän ja äidin silmäkulmassa, joten ei siitä sen enempää. Nytkään ei tämän enempää geokätköistä puhuta, vaan ihan jostain muusta.

Tämä kokemukseni tapahtui iltalenkilläni Saimaan Kanavalla, Kansolan sillalta Nuijamaalle. Uuden ja vanhan kanavan välillä kulkee siellä kapea aika tarkkaan viisi kilometriä pitkä kannas ja hiekkatie Nuijamaan päässä olevalle kapulalossille, jonka avulla voi siirtää itsensä käsipelillä vetämällä kanavat yhdistävän ”salmen” yli. Kanavanvarsireitti on täydellinen pyöräilyyn. Tuo pyöräilyosuus alkaa itseasiassa jo Lappeenrannan Mustolan sululta, josta matkaa tulee noin 20 kilometriä suuntaansa. Toisinaan tulee tuo pätkä fillaroitua itsekin, mutta tällä kertaa menin ihan rehvakkaasti autolla Kansolaan, josta sitten kävelin kannaksen loppuun asti.

Ensimmäisen kilometrin jälkeen kulkijan tosin yllätti sadekuuro. Nyt kesäkuussa kylläkin voisi sanoa, että poutajakso yllättää sateiden välissä. No, joka tapauksessa pitelin sadetta noin parikymmentä minuuttia suuren, vanhan ja tuuhean kuusen alla, joita reitin alkupäässä on onneksi useita. Siinä välillä taivaalle kuikuilin, ja valokuviakin räpsin joutessani vastapäisistä, pisaroiden koristamista koivuista.

Koivu, tuo suomalaisuuden symboli.

Pilvikin siirtyi pikkuhiljaa pois päältäni ja ilta-aurinko pääsi värittämään maisemaa kultaisella valollaan. Koska minua ei hento kesäsade haittaa ja kamerakalustokin kestää kosteutta, niin päätin jatkaa matkaani. En kotoa lähtiessäni arvannut mitä pääsisin näkemään ja kokemaan. Ajatuksissani oli tosin, että jos vanhassa kanavassa asustelevia majavia näkisin ja tyyntä vettä sekä metsän heijastumia, mutta se mitä silmieni eteen avautui, ylitti odotukseni moninkertaisesti. Jälleen kerran! Pelkästään kevyen sateen ja auringon yhdistelmä sai minut hihkumaan innosta ja laukomaan kameraa.

Tästä se Kirka vainaakin lauloi aikoinaan...Kesäsade hiljainen...

Kevyt sadekin sitten loppui aikanaan, mutta kauempana näkyi kuitenkin vielä kaunis sateenkaari, juuri oikeassa kohdassa maisemaan nähden.

Kulkijaa hemmoteltiin tuplasateenkaarella.

Siinä sitten matkaa jatkaessani kiinnitin huomiota kannaksen reunoilla kasvaviin päivänkakkaroihin ja heiniin ja varsinkin niissä oleviin vesipisaroihin, jotka matalalta paistava, kultainen ja lämmin auringonvalo taikoi jalokiviksi. Tunnustan näin julkisesti, että herkesin lausumaan ääneen ylistystä tämän planeetan kauneudelle sen edessä mikä silmieni ja varsinkin kameran linssin läpi avautui. Näky iski syvälle sieluuni silleen hyvällä tavalla.

Maailmaan monta mahtuu ihanaista asiaa.
Ei lisättävää.

Hetki meni märässä maanrajassa kontatessa ja sateen koristamaa aluskasvillisuutta kuvatessa, mutta jatkoin matkaani, koska halusin ehtiä auringonlaskun aikaan vielä paluumatkallekin. Matkanvarrelle sattui myös synkempää kauneutta, kun tumman metsän ja kevyen vedenpäälle nousseen usvan ja auringonvalon yhdistelmä maalasi vedenpinnan mystiseksi varjojen valtakunnaksi.

Tummaa kauneutta.

Maltoin kuitenkin jatkaa matkaani kannaksen päähän asti, jossa pidin pienen juomatauon ennen paluumatkaa. Kuten olin suunnitellutkin, niin takaisinpäin mennessä aurinko alkoi jo valua kohti taivaanrantaa, joten kameraan 24 mm laajakulmalinssi kiinni ja reippaasti kävellen kohti lähtöpistettä. Matkanvarrella sattuu kaksikin leveämpää kohtaa uudessa kanavassa, joissa saa varsin komeita ja sykähdyttäviä kuvia auringonlaskun aikaan. Vai mitä olette mieltä näistä kahdesta?

Lupiinit, nuo tulokaslajit koristaa kyllä kauniisti suomalaistakin maisemaa.
Kukapa ei tällaisia maisemia rakastaisi?

Kun aurinko laskee, niin kesäinen hämärä hiipii vaivihkaa ympärille, mutta näin sateen jäljiltä hiekkaisella tiellä on lätäköitä, joista iltarusko ja sininen taivas peilautuvat kauniisti. Nämä tarvitsee vain nähdä.

Kuralätäkötkin voivat olla kuvauksellisia.

Ilta kääntyi yöksi ja tämä matkalainenkin saapui sopivasti lähtöpisteeseensä, kun aurinko oli jo painunut horisontin alapuolelle, mutta upea rehevän oranssi väri värjäsi taivaan ja veden, jonka halkaisi tumma kanavanvarren maisema. Kanavan toisella puolella olevalla niityllä rupatteli kaksi hevosta hiljaa hirnahtaen ja yölinnut aloittivat konserttiaan hiljaisuudessa. Hitokseen hieno lopetus päivälle sanoisin.

Kansolan läppäsilta ja kanavanvarren metsää.

Vaikka tykkään valokuvaamisesta ja valokuvista yli kaiken ja olen tehnyt sitä jok’ikinen päivä jo kuusi vuotta niin tämänkaltaiset kokemukset saavat minut edelleen olemaan kiitollinen että tähän lajiin olen retkahtanut ja sille sieluni myynyt. Näissä merkeissä, oikein nautinnollista viikonloppua itsekullekin!