Kun geokätköily menee tunteisiin

Tässä on tullut taas pari päivää haettua geokätköjä Etelä-Savosta ja Etelä-Karjalasta ja yhden oman piilotinkin männä viikolla. Nyt seuraa kuitenkin avautumista noista kahdesta reissusta, eikä voi mitenkään välttyä siltä, että saattaa muutama kirosanakin irrota, jos tosin lähes messiaanista ylistystäkin vastapainoksi.

Aloitetaan kronologisesti järjestyksessä eli lauantain yhdistetystä sukulointi ja geokätköilyreissusta Kerimäen suuntaan. Pakkasin lauantaiaamuna geomobiiliin kuvausvälineet ja upouudet kahluuhousut sekä tietysti navigointi vermeet. Lähdin jo varhain aamusta liikenteeseen, koska tarkoituksena oli pysähtyä matkalla Punkaharjulla parin geokätkön merkeissä ja vierailla Kerimäellä Hytermän luonnonsuojelualueella ennen sukulointia. Matka sujuikin joutuisasti tyhjillä valtateillä ja baana oli vapaa vain lasetella kaikessa rauhassa.

Aamun tunnelmaa Punkaharjulta.

Saavuin sitten aikanaan Punkaharjulle, jossa ensimmäinen kohteeni oli Punkaharjun ohikulkutien alla siltarummussa oleva geokätkö, jonka äärelle pääsee vain joko veneellä, uimalla tai kahlaamalla. Minulle sopi parhaiten tuo kahluu, koska järvivesi on minulle aina liian kylmää siinä räpiköimiseen ja venettä en omista. Tosin en tätä reissua varten housuja hommanut, vaan oman kätkön piilotusta silmälläpitäen, mutta pääsin nyt sitten Punkaharjulla koekäyttämään tosielämässä. Auto harjutien varren levikkeelle parkkiin ja housut integroitune saappaineen jalkaan. Gepsi, kännykkä ja kynä hosusujen rintataskuun ja eikun menoksi kohti järveä. Kunnon kameran jätin tässä kohtaa autoon. Joku tolokku sentäs.

Eikun rohkeasti etiäpäin!

Gepsi näytti tuossa kohtaa matkaa kohteeseen olevan vielä 35 metriä, eli eikun rohkeasti etiäpäin. Rautatien alikulku oli vanha kivistä tehty silta, jonka alla oli vettä vajaat puolisen metriä. Kun saavuin sitten valtatien alla kulkevalle isolle siltarummulle, niin siellä syvenikin reippaasti ja syvyyttä oli jo reilun metrin verran ja pelivaraa vedenpinnan ja housujen kauluksen välillä kymmenisen senttiä. Siltarummun pohjassa vielä parinkymmenen sentin upottava hiekkakerros, eli siitä ei ollut mitään jakoa selvitä kaatumatta, joten pikaisen riskiarvion jälkeen kävelin hitaasti rummun reunaa pitkin loput viisi metriä siltarummun liitosten pulttien kannoista kiinnipitäen. Purkkikin paikallistui, mutta sitten iski tenkkapoo kun se olikin magneetilla kiinni aivan keskellä siltarummun kattoa ja oma ulottuvuuteni jäi n. 50 cm vajaaksi. Siinä vaiheessa karkasi ensimmäinen perkele ilmoille ja kirosin edellisen kävijän toukokuulta helvetin kuumimpaan paikkaan kärventymään, mutta kun tänne asti oli jo tultu, niin en jumaliste luovuta. Hyppääminen ei tullut kyseeseen, tuon pohjan pehmeyden vuoksi, plus että taskussa oleva elektroniikka olisi taatusti kastunut. Minullahan oli vain tuo 10 sentin pelivara.

Eli uusi siirtyminen 5 metriä takaisin ja silmä kovana etsimään, josko löytyisi jotain soveliasta kädenjatketta jolla tuon purnukan saisin ulottuvilleni vedettyä. Onneksi löytyi sopiva vanha ruosteinen rautavanne heti siltarummun suuaukon lähettyviltä kivikosta. Siitä sitten vääntelin sopivan työkalun ja takaisin purkille. Sain purnukan hilattua ulottuvilleni ja pääsin kaivamaan lokikirjan esiin kuittausta varten. Erittäin hitain ja harkitsevin liikkein kynä taskusta, ettei veteen tipu ja uppoa, muuten olisi pitänyt hakea autosta uusi kynä. Onneksi tuo skenaario ei toteutunut ja pääsin sitten meitsie vaiheeseen, koska onhan se kuva otettava, kun vaativa tehtävä on täytetty.

Tälläkertaa kännykkäräpsy.

Pakollisten dokumentointien jälkeen sitten purkki takaisin siihen paikkaan, josta sen hilasin ja suunta kohti autoa. Oli muuten melkoisen paljon kevyempi askel takaisinpäin mennessä ja autossa voittajafiilis kun harjutietä pitkin matkaani jatkoin. Aivan loistava alku siis kätköilypäivälle! Eikä se kaunis auringonpaiste dropannut miunkaan tunnelmaa. Seuraava pysähdys olikin sitten Savonlinnan tienvarren varrella olevan sopparavintolan kohdalla, jossa oli uusi varsin kiva kätkötoteutus, joka oli minulla vielä loggaamatta.

Kohti Kerimäkeä.

Matka jatkui sitten Kerimäelle Hälvän saareen, josta oli mahdollista lainata Almalaiset kätköilijä nimimerkin geosoutuvene Hytermän saaren matkaa varten. Aivan loistavaa ”heimolaisten” palvelua!!! Sääkin oli mitä parhain pientä soutelua silmällä pitäen, joten tuo vajaa 700 metriä seuraavalle kätkölle saaressa tulisi olemaan puhdasta nautintoa. Ja sehän oli, en ihan hetkeen ole päässyt soutelemaan, joten oli ihan hitokseen mukavaa hommaa.

Ultralaajis hiukka pyöristää näkymiä.

Rantauduttuani tuli jotenkin epätodellinen olo, kun silmiin osui valtava luonnonkivistä muurattu Työnmuistomerkki. Lähinnä mieleen tuli ensimmäisenä atsteekkien luomukset varustettuna upealla Saimaan hiekkarannalla sen edessä. Olin haltioissani jo tässä vaiheessa. En meinannut malttaa edes ensimmäistä saaren kätköäkään etsiä, kun piti saada valokuvia eri kulmista.

Työnmuistomerkki Hytermän hiekkarannalla.

Kätkökin löytyi varsin nerokkaasti piilotettuna ja paikkaa kunnioittaen. Sitten seuraavan kätkön luo luontopolkua pitkin, joka kulki erittäin hyvin hoidetun mäntymetsän läpi. Silmän ja sielunruokaa parhaimmillaan.

Houkuttaako kävelemään?

Toisen kätkön mailla olikin sitten toinen yllätys; Romu Heikin veneenpuolikkaista tehdyt pysäkit, jossa helteen hiostama geohortolija voi pitää juomatauon. Itse kätkö antoi etsityttää itseään puolisentuntia, kun en omaan intuitioon luottanut vaan ailahtelevaan GPS singnaaliin, mutta juuri luovuttamisen hetkellä otin sitten vielä järjen käteen ja heitin puusilmät kankaalle, ja avot johan purkki löytyi.

Kierrätystä Häyrysen Heikin malliin!

Matkalla kolmannelle kätkölle sattui sitten Romu Heikin ja hänen vaimonsa kodit ja aitat. Enpä ollut missään aiemmin nähnyt vastaavia toteutuksia ja ihastumiseni paikkaan vaan vahvistui. Kolmoskohteessa olikin sitten vastassa sellainen ihme kuin vanha puinen tuulimylly. Ei ihan ensimmäisenä asiana eikä edes kymmenentenä olisi tullut mieleen, että Saimaan saaressa törmää vanhaan tuulimyllyyn, mutta siinä se oli silmieni edessä ja kätkökin sieltä juurelta paljastui heti kun luotin tällä kertaa geovainuuni.

On Saimaan saaressa pikkuinen tuulimylly.

Eikä ne saaren ihmeet vielä tuohon loppuneet. Saaren läpi kulkevaa harjua kävellessäni vastaan tuli yhden harjun huipulla myöskin luonnonkivistä muurattu pyöreä näköala ja evästyspaikka keskellä komeaa männikköä. Siinä taas hetken juomatauko ja vähän energiaa antavaa patukkaa kitaan ennen matkan jatkamista kohti rantaviivaa.

Kivinen polku vie Heikin, Lillin ja heidän rakkaiden koiriensa viimeiselle leposijalle.

Viimeinen kätkö oli saaren hautuumaan kupeessa…kyllä! Saarella on oma pieni hautuumaa omassa pikku saaressaan, jossa makasivat ikiuntaan saaren visionäärit ja rakentajat Heikki Häyrynen ja vaimonsa Lilli Häyrynen sekä heidän koiransa oman muistomerkkinsä alla. Minut veti hiljaiseksi, koska arvostan tuollaista kunnianosoitusta ihmisten elämäntyötä kohtaan. Olen aiemmin törmännyt vastaavaan kalmistoon Vienan Karjalassa Vuokkiniemellä ja Venehjärvellä. Niissä on aistittavissa omanlaisensa ”henki”, kun vain malttaa aikansa kuunnella ja hiljentyä. Se ei ole tuuli, joka siellä metsässä humisee, vaan noiden edesmenneiden henget siellä kuiskuttelee ja tervehtii tulijaa.

Hiljenny ja kuuntele ihminen!

Ensimmäisenä kulkijaa vastaan tulee Heikin Ja Lillin lemmikkien hautamuistomerkki.

Kaiken kaikkiaan Hytermän luonnonsuojelualue on sellainen paikka, jossa on pakko käydä jos Kerimäen suunnalla liikkuu. En voi sitä kyllin ylistää ja varmasti palaan sinne vielä itsekin ihan vaan nauttimaan ilmapiiristä. Jos et ole geokätköilijä, niin kesällä avaimet ja soutuveneen voi vuokrata Kerimäen Kirkon tapulikahvilasta, josta tulee venerantaan noin 7 kilometrin ajomatka. Venerantaan on Hälvänsaarentieltä tieltä opaste. Enkä mielestäni yhtään liioittele, kun totean että kätköiljä nimimerkki Almalaiset ovat tehneet pienen kulttuuriteon kätköttäessään saaren arvokkaasti ja paikkaa kunnioittaen ja tuoden Heikin Ja Lillin perinnön geokätköilijöidenkin tietoisuuteen, vaikka paikka sijaitseekin niin sanotusti periferiassa. Kunnioitettavaa toimintaa!

Heikin ja Lillin hautamuistomerkki.

Tuossa oli se ylistävä osuus, mutta kuten elämässä yleensäkin, niin myös geokätköilyssä on se kääntöpuoli, jossa asiat eivät aina ole ihan niin hyvin, vaan menee jopa välillä tunteisiin, niin kuin minulla tänään. Minä ja geokamu kävimme etsimässä geokätköjä Rautjärvellä Etelä-Karjalassa. Kaikkiaan 15 kätköä tuli löydettyä ja paria muuta vilkaistua, mutta ilman oikeita välineitä jäi kirjaamatta.

Minulta pääsi ainakin 14 perkelettä ilmoille ja samoista syistä, koska…

  1. en vaan ymmärrä miksi jotkut kätkön omistajat eivät huolla kätköjään, vaan kätköjen sisällöt ovat märkiä, likaisia ja pahimmassa tapauksessa lokikirjat niin paperimössöä, ettei sitä edes saa avattua, saati että siihen pitäisi pystyä kirjoittamaan oma nimimerkkinsä.
  2. en ymmärrä miksi pitää perustaa kätkö vain perustamisen ilosta mitäänsanomattomaan paikkaan millä ei ole mitään, edes historiallista funktiota taustalla ja vieläpä helvetillisen ryteikön taakse. Siinä sitä on kuulkaas kätköilijäkutsumus koetuksella kun katkotuista pikku puista syntynyttä vanhaa ryteikköä ja/tai umpitiheää pusikkoa riittää ja loppupisteessä on joku perkeleen pieni paskainen muovipurkki roikkumassa kuusen oksalla jossa on se läpimärkä lokikirja. Tai rasia kannon-/kivenkolossa, joka on yhtälailla märkä ja sisällä märäntymässä oleva etana.YÄKS! Mutta mentävä on, kun ei voi tietää, jos siellä on miten kiva toteutus odottamassa. Toki noita asioita voi päätellä etukäteen aiemmista loggauksista, mutta pelkkä KK (=Kiitos kätköstä) ei sitä kerro. Toiseksen ymmärrän moisen kokemuksen jälkeen, ettei enempää tee mieli kirjoittaakaan.
  3. en ymmärrä miksi ei voi arkistoida ja poistaa omia kätköjään, jos koko harrastus ei enää kiinnosta. Tällaisia esimerkkejä vaikuttaa olevan suurin osan noista huonolla ylläpidolla olevista. Ja vaikka ao henkilöille huoltopyyntöjä laittaa palvelun kautta, niin mitään ei tapahdu. Tällainen välinpitämättömyys ei ainakaan edesauta uusien kätköilyharrastajien jatkamista asian parissa ja jo pitempään harrasteneidenkin osalta kutsumus on koetuksella.
Geo F**N kätkö.

Tänään minua suoraan sanottuna vitutti, kyrsi ja otti päähän ja kaikki tuo yhtäaikaa, kun kontrasti edelliseen päivään oli niin huima. Nälkäkin tuli loppuvaiheessa ja geomobiilin toisen pakoputken jatke tippui tielle (onneksi löytyi). On siis reissuja ja sitten on reissuja. Tuo yksi ihan OK kätkö oli komealla paikalla, kallion laella, suuren siirtolohkareen alla ja matkalla oli hirmuiset määrät makeita metsämansikoita. Niistä tuli hyvä mieli.

Sunnuntain kätköilyreissun toinen ilonaihe.

Nyt lienee syytä pitää pieni tasoittava kätköilytauko ettei tämänpäiväinen hermokorroosiokohtaus ainakaan pahene. Onneksi minulla on kätkölöytökalenterissa seuraava tyhjä päivä vasta 7 päivän päästä. Silloin pääsenkin saarikätköilemään Saimaalle!