Kuuma kesä, tästä se lähtee!

On se vaan mukavaa, kun tuo kesä saapui ylivenähtäneen talven jälkeen ihan voimalla. Talvihorroksessa ollut geohortoilijakin sai kunnolla energiaa auringonpaisteesta, lämmöstä ja sen mukana kaikesta ympärille vyöryneestä vehreydestä. En oikein keksi mitään hienompaa ja kauniimpaa kuin perisuomalainen koivikko alkukesän tuoreessa vihreydessä, lintujen täyttäessä sen laulullaan samalla kun valmistelevat uuden sukupolven synnyttämistä. Eläköön elämä!

Kunnollisen ulkoilmaelämän vieton aloitin helatorstaina geokätköilyn merkeissä Ruokolahden Risuniemessä kulkevalla luontopolulla, jossa on mukava geokätkösarja nimeltään ”Sinivuokkoja ja kivenmurikoita”. En ole missään onnistunut näkemään niin paljon sinivuokkoja kuin tuon luontopolun varrella. Matkan varrelle sattuu myös useita komeita jääkauden aikaisia siirtolohkareita ja osasta niitä löytyy myös geokätkö. Ei tälläkään kätköilyreissulla kaikki mennyt ihan helpoimman kautta, koska yhden kätkön osalta Saimaa oli laajentunut sen verran mantereen puolelle, että reitti kätköille oli kevyesti haasteellinen väärästä jalkinevalinnasta johtuen, mutta neuvokkuudella pärjäsi ja pääsin kokemaan oman ballerina hetkeni :D

Niemen maisemat ovat muutenkin silmää miellyttävät ja monipuoliset aina vehreästä sekametsästä ja karumpaan männikköön ja niemen vanha kuusikko on hienon tunnelmallinen paikka. Luontopolun varrelta, Saimaan rannasta löytyy myös oikein mukava tulentekopaikka ja uimaranta, jossa kelpaa eväitä nauttia. Ja minähän nautin auringosta, laineiden liplatuksesta ja makoisista pekoni sämpylöistä, kettukarkki kekseistä ja Lehmus Roasteryn pehmeäksi haudutetusta Muukko -kahvista. Täydellistä! Mutta parempaa oli vielä luvassa, joten matka jatkukoon...

Tertin ihastuttava päärakennus ja vanhat koivut.

Toinen reissu vei minut perjantaiksi Mikkeliin ja Tertin Kartanoon. Muutaman kerran siitä ohi ajaessani on ollut mielessä, että tuollakin pitäisi joskus käydä, mutta joo…aina löytyy tekosyitä, kun pyrin karttamaan paikkoja missä liikkuu paljon ihmisiä. VÄÄRIN ARVIOITU! Totesin jo samantien kun pihapiiriin kiesistä ulos astuin. Vanhan maatilan tunnelmaa ja luonnonrauhaa kivenheiton päästä kaupungin keskustasta. Tilan ilmapiiristä aistii sen pitkän historian, joka johtaa aina 1500 luvulle asti. Tietynlainen ajattomuus ja rauha olivat läsnä. Jopa vanhan navetan upea ja massiivinen kiviraunio on hyödynnetty. Vaikka kartanolla eletään vahvasti tässä ajassa kaikessa tekemisessä, niin se tehdään perinteitä ja historiaa kunnioittaen ja ennen kaikkea ekologisesti sekä luontoa kunnioittaen.

Istutimme puunkin!

Kartanon henkilökunta kertoi meille kartanon historiasta ja tarinat saivat mielikuvituksen lentoon lämpimässä kesäillassa. Saimme myös opastetun kierroksen kartanon ”salaiseen” arboretumiin, jonne istutimme myös Starboxin ja Pontin bloggaajien oman metsälehmuksen osaksi kartanon historiaa. Yksi hyvä syy lisää käydä paikan päällä säännöllisesti katsastamassa, miten kasvu etenee. Varsinkin kun nyt tietää reitin tuonne piilotettuun arboretumiin. Itsellänihän ei tilanteesta kuvia ole, kun olin lapion varressa, mutta Niittykukkia, Katalogi ja Tiipii blogeista voi käydä kuvia katsomassa. Tosin niissäkin olen käet taskussa, mutta kolme lapiollista multaa heitin ja poljennat päälle :D

Tertin Kartanon majoitussiipi ja pilvien katselupenkit koivujen takana, joissa oli mukava rentoutuneesti istua ja nauttia illan auringosta.

Kartanon vaaleanpunainen päärakennus on kaunis ja huokuu sisältä historiaa. Ikivanhoja valokuvia kartanon asukkaista ja elämästä seinillä ja piironkien päällä, pelkästään noihin olisin voinut kuluttaa aikaa tunteja. Upeita vanhoja esineitä ja kalusteita, täytettyjä elämiä yhden huoneen katossa ja seinillä. Paluu menneeseen aikaan ja samalla ylellistä. Ylellistä on myös kartanon ravintolan luomukset, joiden raaka-aineet ovat pääosin omaa tuotantoa ja/tai lähiruokaa ja sen kyllä huomaa mausta. Rakkaudella tehtyä, puhtaita ja aitoja makuja luonnosta. Ravintolassa voi syödä itsensä kyllä täysin petikuntoon, mutta onhan tiluksilla mahdollisuus myös majoittuakin, joten kannattaa naatiskella ajan kanssa.

Niin ja jos geokätköilyä harrastaa, niin kartanon mailta löytyy myös yksi kätkö. Eli kannattaa pysähtyä sekin etsimään ja samalla käydä maukkaalla ruusukahvilla tai Pakurikääpäteellä Kartanon kahvilassa ja herkkupuodissa. Matkaevääksi voi ostaa kartanon itsetehtyjä marmeladeja ja suuhun suorastaan sulavia kinuskimakeisia ja kaikki nuo luonnollisista ainesosista.

Palanen 50 ruokalajin seisovasta pöydästä. Taivaallista!

Kohti seuraavaa kohdetta

Mikkelistä matkani jatkui aamuyön varhaisina tunteina Virolahdelle, jossa Klamilan venesatamassa odotti vene, joka vei seurueemme Suomenlahdelle odottamaan auringonnousua. Vaikka Saimaan rannoilla ikäni olen asunutkin, niin jostain syystä meri tuntuu ihan yhtä kotoisalta ja kutsuvalta. Muutamankin kerran Suomenlahdella ja Perämerellä käyneenä erilaisissa sääolosuhteissa, en vielä koskaan ollut törmännyt näin tuulettomiin olosuhteisiin kuin nyt aamuyöstä. Pysäytimme veneemme ja jäimme odottamaan auringonnousua, kuunnellen samalla hiljaisuutta, jonka rikkoi vain uuteen aamuun heräävien lintujen äänet.

Pelkääjän paikalla oli aikaa kuvata.
Maapallon kauneus se vaan jaksaa aina ihastuttaa kulkijaa.
Tyyneys, rauha ja avoin meri edessä. Siinä hetkessä oli kaikki!

Siinä meni kotvanen jos toinenkin merellisen luonnon kauneutta ihastellessa, mutta matkaa oli jatkettava, koska oli vielä muutama kohde varattu päivän varrelle. Seuraava etappimme oli Suur-Pisin saari, jolla on takanaan pitkä historia ja kirjaimellisesti kiveen hakattuja merkintöjä löytyy edelleen päivämäärältä 14. kesäkuuta 1777, jolloin silloisen Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III miehistöineen joutui rantautumaan saarelle kovan merenkäynnin vuoksi, matkallaan Pietariin tapaamaan Venäjän Keisarinna Katariina Suurta. Myös jatkosodan ajalta on saaren eteläpään kallioon niinikään kiveen hakattuina seitsemän suomalaissotilaan nimet, jotka saivat surmansa 15.8.1941, kun veneellinen venäläis-sotilaita olivat päässeet yllättämään vartioon nukahtaneen vartiomiehen ja surmaamaan teltassa nukkuvat suomalaissotilaat.

241 vuotta väliä ja vielä näkyy.
Karuus on kaunista ja rauhoittavaa.

Vaikka saarella on synkeähkö historia, niin se on ehdottomasti vierailunarvoinen kohde jo pelkästään maisemiensakin puolesta. Jylhän komeita, meren pyöristämiä kalliolinjoja, jotka saavat ainakin minunlaiseni maisemakuvaajan sielun laulamaan ylistystä maailman kauneudelle. Olkoonkin karua, mutta se ajattomuus ja rauha joka niistä huokuu, on niin konkreettista, että ei tee mieli lähteä ollenkaan pois. Vaan kun olen tutkimusmatkailija luonteeltani, niin pakkohan se oli saarella kierros tehdä ja koska siellä oli yksi geokätkökin, niin sitä paremmalla syyllä.

Ihmisiä maisemassa.

Saaren keskiosassa, kuten monessa muussakin Itäisen-Suomenlahden saaressa kasvaa komeaa vanhaa mänty- ja kuusimetsää. Saaren puolivälissä on lehtipuitakin, mutta siellä on riehunut aiemmin metsäpalo, joista oli jäljellä enää komean kuvaukselliset kelottuneet rungot muistona tapahtumasta. Geokätkön läheisyydestä löytyy myös mahtava jääkaudenaikainen siirtolohkare.

Suur-Pisi

Kohti Huovaria

Seuraavaksi matkamme jatkui rajavyöhykkeellä sijaitsevalle Huovarin saarelle, johon olimme luonnollisesti jo hankkineet rajavartiolaitokselta vyöhykeluvat etukäteen. Matkaa mantereelta tulee noin 10 kilometriä ja saari on Suomen merialueen itäisin ulkosaari. Saari on todella karu ja siellä ei kasva juuri mitään, muutamaa ruohikkolaikkua ja pensasta lukuunottamatta. Sen erikoisuus on saarella olevat kalastajien ”putkat”, joita on siellä toistakymmentä. Ne yhdessä maisemien kanssa innostivat todella laukomaan kameraa. Toinen syy laukoa sarjatulta on saarella pesivät linnut, joita on siellä tuhansia. Itse sain tähtäimeeni enemmistöinä olleiden lokkien ja tiirojen lisäksi nuoren merikotkan. Saarelle oli myös eksynyt talven aikana myös jänis, joka oli nyt sitten jäänyt ”loukkuun” jäiden sulettua. Toivottavasti selviää vielä takaisin mantereelle jossain vaiheessa, ellei tuo mainittu merikotka ehdi ensin.

Huovarin karua kauneutta.
Älä kato miuta....

Saarella oli myös hyvä pitää lounastauko, vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksääkään, mutta kun olimme lähteneet satamasta jo aamu neljältä, niin johan se kahvia alkoi tehdä mieli ja aurinkokin jo niin mukavasti lämmitti. Pannukahvin valmistumista odotellessa olikin sitten hyvä heittää itsensä oikoseen rantakalliolle ja vaan nauttia olostaan. Riskinä oli tietysti se, että kovin vilkkaasti liikennöidyiltä taivaalta tipahtaa märkä pommi naamalle, mutta tällä kertaa tuolta vältyttiin.

Nokka vastatuuleen!

Saarelta näkyi myös kaukaisuudessa omituinen ”valkoinen valas” joka oli kuulemma n. 9 kilometrin päässä juuri valtionrajalla sijaitsevalle luodolle kasautunut 7 metriä korkea ja monta kymmentä metriä pitkä ahtojääkasauma. Valitettavasti rajavyöhykelupamme ei riittänyt sinne asti, mutta sain siitä jonkunlaisen epäselvän kuvan otettua. Näin tuulettomana päivänä, kuin tuolloin, Huovari on oikein ihanteellinen vierailukohde, mutta kunnon tuulella sinne ei ole mitään asiaa, koska rantautuminen on likipitäen mahdotonta ilman venevaurioita.

400 mm putkellakin näkee aika kauas.

Seuraavaksi matkamme jatkui edelleen peilityynen meren läpi, kohti Itäisen Suomenlahden Kansallispuiston pikkuluotoja, joilla merilinnut olivat aloittelemassa pesintäpuuhiaan. Noille emme tietenkään rantautuneet, vaan jäimme parkkiin muutaman kymmenen metrin päähän, josta käsin seurasimme niiden touhuja ja ruokkien komeaa tervehdysylilentoa. Paha vaan, kun juuri tässä kohtaa mestarikuvaajalta loppui kamerasta akku ja vara-akkukin osoittautui lataamattomaksi…#PRKL. No onneksi yhdellä matkatovereista sattui olemaan samanmerkkinen kuvausväline ja yksi ladattu akku ja minun loppupäiväni oli sillä pelastettu, mutta sen komean ylilennon menetin. En edelleenkään ymmärrä miten näin pääsi käymään, enhän ole harrastanut päivittäistä valokuvausta kuin vasta 7 vuotta ja sitä ennen satunnaisesti lukioajoista lähtien.

Ruokki, tuo lentävä pingviini.

Läpi tyynen meren suunnistimme seuraavaksi Koivuluodolle, joka on kyllä itseasiassa ihan reilunkokoinen saari, mutta kovin matala rannoiltaan, joten nimi tulee lienee sitä kautta. Tälle saarelle rantauduimme ja viihdyimmekin kolmatta tuntia. Tämäkin saari on erilainen kuin mikään aiemmin näkemäni Itäisen-Suomenlahden saari. Myös täällä on kalastajien ”putkia” ja myös Metsähallituksen vapaasti käytettävä autiotupa majoittujia varten, sekä ulkokäymälä. Saaren erikoisuus on sen massiivinen ja kuvauksellinen pirunpelto, jota peittää paikoittain matalakasvuinen mänty.

Koivuluodon "kylä".

Saarella on myös geokätkö, joka tietenkin käytiin loggaamassa samalla kun se ympäri kierrettiin. Saarella on todella kuvaukselliset maisemat ja erittäin mukavat lekottelupaikat varsinkin näin upealla kelillä kuin mitä nyt oli. Oli pakko vähentää vaatetusta entisestään, vaikka olin jo aiemmin Huovarilla tehnyt sen edellisen kerran. Meri toki huokui vielä kylmyyttä, mutta aurinko lämmitti niin ihanasti ja edelleen lähes tuuleton sää sai aikaan niin kesäisen fiiliksen, että puuttui vai simalasi kädestä ja Samba De Janeiro :D

Eihän täältä voi haluta pois.
Miten nuo kivet voi olla noin hyvin aseteltu?
Siellä se kaislikossa joutsenpariskuntakin pesii.

Löytyipä saarelta myös muutakin elämää kuin ihmisiä. Vesiliskoja ei ihan jokapaikassa näe, mutta täällä niitä oli useammassakin kalliopainanteisiin syntyneessä lätäkössä. Niiden parinmuodostustouhuja oli mukava seurata ihan ajan kanssa. Myös komea kyhmyjoutsenpari oli löytänyt pesäpaikan rannan tuntumasta, kalliopainanteeseen syntyneen ”sisäjärven” kaislikosta. Siinä sitä on tulevilla poikasilla oivallinen paikka aloittaa totuttelu vesielämään.

Vesiliskojen vesileikit.
Kuva kuvattu n. 50 metrin päästä 400 mm linssillä, jotta pesärauha säilyy.

Seuraavaksi Ulko-Tammioon

Koivuluodolta matkamme suuntautui päivän viimeiselle pysähdyspaikalle Ulko-Tammioon, jossa olin itse vieraillut jo vuosi sitten, mutta jälleen kerran siellä oli helteistä. Teinkin sen johtopäätöksen, että Ulko-Tammiossa on aina kuuma kesä. Saari on tunnettu sodanaikaisista linnoitusrakennelmista, joista komein on kallioon louhittu iso luola ja sinne johtava kanjoni. Saarelta löytyy myös tykkiasemia, joissa toisessa on ihan ehta tykkikin jätetty rekvisiitaksi. Saaren kolmesta geokätköstä olin hakenut kaksi jo vuosi sitten, mutta edellisen reissuni jälkeen oli tullut yksi lisää, joten olihan sekin käytävä hakemassa.

Saaren maisemat ovat kerrassaan upeat. Saaren luonto on ulkosaareksi yllättävän monipuolinen. Saarelta löytyy perus mäntymetsän lisäksi rehevää ja alavaa lehtipuumetsää. Komeat ja korkeat ikiaikaiset rantakalliot saavat aikaan wau efektin, kun sinne jaksaa kiivetä. Suosittelen myös patikoimaan saaren korkeimmalle kohdalle, jossa on lintutorni. Sieltä avautuu komea näköala ympäristöön.

Näkymä lintutornista.
Ulko-Tammion parhautta.

Saari on myös tunnettu hyvinvoivasta rantakäärme populaatiostaan, joten niitä näkee lähes joka puolella. Eli kannattaa katsoa jalkoihinsa ja mihin koloon kätensä työntää. Vaikkei ne myrkyllisiä olekaan, niin purema tekee kuulemma kipeää ja jälki voi parantua pitkään. Itse näin tällä reissulla kolme, mutta olivat niin sutjakkaliikkeisiä, etten niistä kuvaa onnistunut saamaan. Saari on myös oivallinen kohde lintubongareille ja sinne tehdäänkin erillisiä lintuharrastajien Arktika retkiä aina toukokuussa, joihin pääsee kyllä mukaan, jos vain onnistuu varaamaan matkalippunsa ajoissa.

Kyhmyjoutsenkin arvostaa Ulko-Tammion kauneutta.

Saarelle pääsee myös veneettömät, koska kesäaikaan saarelle kulkee aikataulutettu risteily Haminasta. Tänne kun tulee, niin kannattaa varata reilusti aikaa ja evästä, koska saaren Itä- Ja Länsisatamissa on hyvin varustellut grillipaikat eväiden nauttimista varten sekä kuivakäymälät. Saaren ympärikävelemiseen kannattaa myös varata reilusti aikaa, koska maasto paikoin haasteellinen ja saari on yllättävän suuri, jos rantoja pitkin kiertää. Saaressa voi myös yöpyä joko autiotuvassa tai teltassa. Telttailualue on satamien läheisyydessä ja hyvin merkitty, vehreässä lehtipuumetsässä oleva nurmikkoalue. Oikein viihtyisä ja kutsuva paikka ihan vaikka vaan nauttia pehmeästä lämmöstä, jos suora auringonpaiste ei jaksa kiinnostaa.

Taivaanpeili.

Ulko-Tammiossa vietettyjen tuntien jälkeen kello alkoi olla jo iltapäivän puolella ja tältäkin reissaajalta jo mielenkiinto loppua, varsinkin kun oli yöunet jääneet vajaaseen kolmeen tuntiin ja sääkin oli oletettua kuumempi, mutta kun on hauskaa ja hyvää matkaseuraa, niin kuka sitä unta tarvitsee. Saaren helteiden jälkeen olikin oikein nautinnollista nauttia piristävän viileämmästä meri-ilmasta matkalla lähtösatamaan.

Sen verran oli jano päässyt yllättämään, että piti vielä käydä sataman kapakasta nauttimassa yksi alkoton olut ja pitää lyhyt yhteenvetopalaveri matkatovereiden kanssa ennen kotimatkaa. Sillä matkalla se väsymys sitten iskikin, mutta vaurioitta kotia asti selvisin ja seuraavana yönä sitten nukuttikin ihan makoisasti. Mutta näin reilu viikko jälkikäteen, voin sanoa edelleen, että vaikka oma aikataulu ei ihan joka osalta ollut loppuun asti mietitty, niin kyllä kannatti! Vielä on Itäisellä Suomenlahdella käymättömiä saaria, joten niitä reissuja odotellessa. Jos tässä välillä vaikka taas kotoisalle Saimaalle, jossa sielläkin riittää ihmeteltävää ja tietysti geokätköjä.

Hyvää alkukesää itsekullekkin ja antakeehan reippaasti palautetta ja kommentteja tähänkin tarinaan tuohon alle 😊

Kossu