Neljän saaren seikkailu

Menneen sunnuntain 24 tunnista vietin 13 geokätköilyn ja retkeilyn merkeissä Ruokolahden / Joutsenon alueeseen kuuluvissa Salosaaressa, Äitsaaressa, Mietinsaaressa ja Härskiänsaaressa. Ajokilometrejä ei hirmuisesti tullut, mutta ajallisesti kolme ensimmäistä tuntia meni metsässä ja hakkuuaukeilla rämpimiseen ja pelkästään yhden loistavasti naamioidun kätkön etsinnässä. Tässä jutussa en puutu perushelppoihin purnukoihin vaan keskityn noihin elämyksellisiin hetkiin ja paikkoihin, joita tällä reissulla riitti.

Tehtävä Salosaaressa

Päivän urakka alkoi Salosaaresta ja nimenomaan sen etelärannalla sijaitsevien kätköjen etsinnällä, koska olivat sekä maastollisesti että vaikeustasoltaan ne haastavimmat. Salosaareen pääsee ihan teitä pitkin siltojen ylityksellä, joten sinällään oli helposti lähestyttävä kohde. Salosaaren haasteellisimpien kätköjen lähelle ei päässyt autolla, vaan se parkkeerattiin linnuntietä noin kilometrin päähän lähimmästä kätköstä, josta sitten metsän läpi vanhoja metsittyneitä metsäkoneuria seuraamalla ja/tai risukkoisten ja myllättyjen hakkuuaukioiden läpi kohteeseen. Tuollaisissa olosuhteissa kilometrikin on pitkä matka, varsinkin kun mukana on muutaman kilon painoinen kameralaukku ja kahluuhousut omassa kassissaan. Onneksi ilma oli sen verran tuulinen ja viileäkin aamupäivästä, ettei itikoista ja hirvikärpäsistä ollut juurikaan riesaa. Tosin hämähäkkien seitit ovat tänä vuonna näköjään todella tanakkaa tekoa ja niitä on paljon. Tuntuu että naamassa, niskassa ja suussa on rautalanlagan vahvuista seittiä vieläkin. Sen verran tuli noihin törmäiltyä.

Salosaaressa riittää monelaista luontoa, jos tosin myös ihmisen kädenjälki näkyy.

Ensimmäinen haaste oli selättää Aallonmurtaja niminen kätkö, joka oli geocaching.com palvelussa saanut ison kasan suosikkipisteitä. Ja kyllä sitä hartaudella etsittiinkin tihkusateessa. Ison rantakiven alla ryömien ja siellä kiviä käännellen ahtaassa tilassa taskulampun valossa ja yrittäen vältellä kastumista koska alla oli vielä pieni ”kanaali” jossa oli vettä. Noh…ei se purkki perhana siellä ollut, vaan ihan inhimillisessä paikassa kun vain olisi ottanut ne puusilmät pois päästään ja zoomaillut muita mahdollisia paikkoja. Kätkön naamiointi oli kyllä niin loistava toteutus, että meni kertalaakista oman TOP 10 piilojen kärkisijalle. Tässä vaiheessa tuli jo tokaistua, että oli tuo metsämatka kyllä kätkön väärti. Toisaalta jos ei olisi löytynyt, niin olisi aivan varmasti ottanut päähän…ja paljon, mutta onneksi juuri luovuttamisen hetkellä löytyi. Tällaisissa tilanteissa on todella voittajafiilis!!!

Maisema aivan kätkön vierestä.

Aallonmurtajalta on reilut puolisen kilometriä seuraavalle kätkölle, joka on jemmattu yhteen Salosaaren rantavesissä lepäävistä kolmesta vanhasta proomun raadosta. Tuolle kätkölle oli merkitty kahluuatribuutti, joten kahluuhousut pääsisivät nyt taas käyttöön. Reippain askelin kivikkoista rantaviivaa pitkin kohti proomujen raatoja ja välillä tietysti piti valokuviakin ottaa, kun kaikki vanhat ja hylätyt kohteet ovat se miun juttu. Melkoisen paljon oli rantavedessä kaikenlaista romua ja vanhaa liukasta puuta, joka proomuista on irronnut vuosikymmenien saatossa. Täytyy sanoa, että ihmeen hyvin olivat alukset osittain aikaa kestäneet. Rautarakenteetkin niin hyvässä kunnossa, että hiekkapuhalluksella varmaan olisivat ihan käyttökelpoista tavaraa edelleen. Puuosia tietysti on suojannut tervaus.

Suomalaisen metsäteollisuuden jäänteitä Salosaaren rannassa.

Kuvien ottamisen jälkeen sitten kahluuhousut jalkaan ja järveen kävelemään ja etsimään kohtaa josta saisi itsensä turvallisesti hilattua proomun sisäpuolelle. Kun on tarpeeksi tahtoa, niin kaikki onnistuu kyllä ja sain itseni hilattua kallellaan olevan proomun reunalle ja siitä keulakannelle ja sitä kautta taas matalammalle sivulle josta pystyin laskeutumaan sisäpuolelle puolimetriseen veteen. Pohjalla oli sielläkin kaikenlaista rojua ja liukasta puuta, mutta varovasti liikkuen sain kätkönkin näkökenttääni ja tietysti tässä vaiheessa tuli huomattua, että olisihan sen saanut napattua keulakanneltakin siinä olevan pienen aukon kautta, mutta samapa tuo oli siinä kohtaa. Ihan mukavaahan tuo oli tehdä hiukan vaikeamman kauttakin. Oli taas voittajafiilis!

Kätkön löytäjän on helppo tuulettaa.

Tehtävä Mietinsaaressa

Salosaaren jälkeen suuntasimme geomobiililla Äitsaaren läpi kohti Mietinsaarta, jonne pääsee vain lossilla. Matkan varrelta tosin poimimme yhden multikätkön seuraavan välipisteen koordinaatit, mutta muut saaren kätköt jätimme siirtymämatkalle Härskiänsaareen. Mietinsaaressa on ollut asutusta jo kivikaudella 4400–1900 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja nyttemin toisella näistä paikoista on hieno luonnonhiekkainen uimaranta ja nuotiopaikat. En ihmettele kyllä ollenkaan, että jo silloin ovat ihmiset tuolla paikalla viihtyneet. Kaunis paikka kuin mikä. Kätköjen etsimisen jälkeen mukava oli noissa maisemissa kahvit ja eväsleivät syödä.

Tauon jälkeen oli sitten siirtymä naapuriin Härskiänsaareen ja multikätkön seuraavan pisteen koordinaattien etsintä, jotka löytyivätkin helposti. Matkalla meidät sitten pysäytti paikallinen ”virkavalta”, mutta kun havaitsi meidät vaarattomiksi, niin päästi kuitenkin jatkamaan matkaamme takaisin lossille. 

Elämäni ihan ensimmäinen kuva metsosta!

Tehtävä Härskiänsaaressa

Härskiänsaareen pääsee patotietä pitkin ja siinäkin oli matkan varrella yksi kätkö tien alittavassa siltarummussa, mutta onneksi sen sai käsiinsä kevyesti kurottamalla eikä tarvinnut kahluuhommiin ruveta eli oli myös nopsa löytö. Itse saaressa ei ole kuin kaksi kätköä sen molemmissa päissä sekä aiemmin mainitun multikätkön kolmas välipiste. Nuo kolme oli nopsaan hoidettu, joten pääsimme jatkamaan sitten saarirykelmän suurimpaan saareen Äitsaareen. 

Tehtävä Äitsaaressa

Saaren nimikin sen jo kertoo, että emosaaresta on kyse. Saarella on mittaa 15 kilometriä ja siellä olikin sitten useampi kätkö ja iltapäivä alkoi jo kääntyä illaksi, joten oli yritettävä ehtiä hakemaan saaren kätköt ennen pimeää. Pari työläämpää jätettiin ihan suosiolla myöhempään ajankohtaan, ja keskityimme noukkimaan vain tienvarsilla olevat purkit. Äitsaaren mieleenpainuvin kohde oli Kellervuoren luola, joka on syntynyt jääkaudella ja hakee kyllä vertaistaan Suomen 2000 luolan joukossa. Kerrassaan komea paikka, jonne tuskin olisin koskaan tietäni löytänyt ilman geokätköily harrastusta. Oli taas oivallinen esimerkki siitä miksi valokuvaajan kannattaa alkaa geokätköilyä harrastamaan. Tuon hienompaa kuvauslokaatiota on vaikea löytää, toki toivon, että niitä vielä lisää löytyy Etelä-Karjalasta. 

Kellervuoren luola. Täällä ovat vainotut ihmiset aikoinaan piilotelleet. Luolan sivut oli tuolloin vielä peitetty hirsillä.

Pitkän päivän kolmen viimeisen kätkön etsintä meni sitten taskulamppuhommiksi, kun lähes täydenkuun valo ei ihan riittänyt puuhiamme valaisemaan. Suikkalan tanssilavan kätkön kohdalla meidän matkaamme sulosutti kirkkaan kuutamon lisäksi kerrassaan komea iltarusko jopa siinä määrin että ensin piti ottaa valokuvat ja vasta sitten etsiä kätkö. Joku tolkku sentään kätköilyharrastuksessakin pidettävä.

Iltarusko Äitäsaaren Suikkalan kylältä.

Julkiset pahoittelut myös sille autoilijalle joka ilmeisesti mielensä pahoitti, kun meille äkäisesti torvea töräytteli, koska automme oli pysäköitynä Salosaarentien varrelle postilaatikkorivin eteen sunnuntai-iltana ennen kello yhdeksää. Emme millään olisi arvanneet, että siihen aikaan siitä jollekulle haittaa olisi...tai ehkä tulkitsimme viestinnän väärin ja kyseessä oli lajitoveri, joka yritti viestittää, että sihtaamme tuikuillamme ihan väärään paikkaan. No se oikeakin paikka löytyi kyllä heti sen jälkeen ja poistuimme paikalta, eli ollos huoletta sinä tuntematon töräyttelijä. Emme enää tuohon palaa ikinä! Toisekseen äänekäs auton torven töräyttely pimeässä syyskuun illassa on minusta erittäin brutaalia ja harkitsematonta toimintaa ja häiritsee luonnonrauhaa mitä suurimmissa määrin!