Siuta lemmin ko järjetön mie oisin

Nyt oli bloggaamisessa hetkellinen katko, kun olen kasannut valokuvanäyttelyä Lappeenrantaan Galleria Pihattoon ja ollut sitä ”kesätyönä” päivittäin samalla valvomassa, joten ulkoilmaelämään on löytynyt aikaa vasta iltasella.

Männä torstaina ”kesätöistä” lähtiessäni vilkaisin taivaalle ja havaitsin siellä olevan normi harmaan tasaisuuden sijasta harmaan eri sävyjä ja komeita pilvimuodostelmia. Päivittäisen kauppareissun jälkeen päätinkin sitten lähteä käymään iltasella Taipalsaaren Suuressa Sarviniemessä tuulettamassa päätäni. Siis ihan kirjaimellisestikin, koska tuuli oli melkoinen ja aallokko myös. Tästä näkymästä ja tunnelmasta sitten kypsyi ajatus tähän blogikirjoitukseen.

Aallot lyö Suuren Sarviniemen rantaan.

Suur-Saimaan selkien äärellä sijaitseva Sarviniemi on yksi lempipaikoistani ja ollut paljon esillä eri viestimissä viimeisen vuoden ajan, kun siitä käytiin keskustelua, siirtyykö alue venäläisomistukseen vai lunastaako Suomen Valtio sen. Onneksi jälkimmäinen vaihtoehto toteutui, koska olisi ollut katastrofi, että se olisi ulkomaalaiseen yksityisomistukseen päätynyt. Nyt pääsemme kaikki siitä vapaasti nauttimaan ja varsinkin kun Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö otti sen ylläpidon kontolleen ja järjesti siellä nyt touko-kesäkuussa paritkin talkoot alueen siistimiseksi ja nuotiopaikkojen sekä näköalapenkkien rakentamiseksi. Itsekin lähdin mukaan talkoisiin, koska alue on minulle kovin rakas, vaikka siihen vasta kolmisen vuotta sitten ensi kertaa tutustuin, mutta se olikin sitten rakkautta ensitapaamisella.

Suuremman sarven kärjessä.

Tuon ensikäynnin jälkeen olen Sarviniemessä viettänyt useita aamuja, päiviä ja iltoja yön pikkutunneille asti taltioiden milloin upeita aamusumuja, jolloin horisontti on siellä jossain. Tai päivällä ihan vaan rennosti ollen ja luontoa seuraten. Olen jopa nuoren saimaannorpan siellä tavannut ja tovin hänen kanssaan saanut viettää, minä kivellä istuen ja hän vedessä lilluen, toisiamme uteliaasti tuijotellen ja miettien mitähän tuonkin päässä oikein liikkuu. Uteliaita ovat, varsinkin kuutit.

Nestorin jälkeläisiä Suuren Sarviniemen päässä toukokuussa.

Olen tykästynyt eritoten Suur-Saimaan alueeseen, koska minulla on joku ihme mieltymys nahistella luonnonvoimien kanssa, oli sitten kesä tai talvi tai jotain siltä väliltä, niin silloin on pakko päästä kameran kanssa paikoille, kun luonto näyttää voimansa. Oikein odotan kovia myrskytuulia, että pääsen rantakallioille näkemään ja kokemaan ja tietysti myös valokuvaamaan, kun tuuli työntää aaltoja syvistä vesistä kohti Ruokolahden, Huuhaanrannan rantakallioita. Olen myös kastunut muutamaankin kertaan, kun typeryyttäni olen liian lähelle vesirajaa mennyt. Vaikka olin noin 20 metrin päästä rantaviivasta, niin siltikin aaltojen pärskeet rantakallioista tulee päin. Onneksi kova tuuli myös kuivattaa nopeasti ja kamerakalustokin kestää hiukan kosteutta, toki kamerallakin on nykyisin sadetakki mukana, jos keli oikein pahaksi äityy.

Onko tämä muka järvi?

Myrskytkin aina lopulta rauhoittuvat ja vedet tyyntyvät. Toisinaan myrskynjälkeiset näkymät auringonlaskun aikaan ovat kertakaikkisen mykistäviä. Tätäkään allaolevaa kuvaa en olisi saanut, jos olisin kääntynyt kannoillani samantien takaisin, koska aluksi taivas näytti tympeän tasaisen harmaalta, mutta onneksi maltoin puolisen tuntia vartoa kun tuuli alkoi pilviverhoa repimään riekaleiksi ja päästi auringon lävitseen. Siinä sitä sitten taas rannalla meni hetki ja toinenkin tuota luonnon omaa valoshowta katsellen.

Myrskyn jälkeen on poutasää...kyllä näistä kelpaa laulujakin tehdä.

Huuhaan 1,5 kilometrin mittaisella luonnonhiekkarannalla on tullut muutamaankin otteeseen yövyttyä teltassa, samalla ihastellen öistä peilityyntä Saimaata ja sen rauhaa. Sivistyksen valot kaukana horisontissa ei juuri kokemusta siellä haittaa, kun eivät paljaalla silmällä kunnolla edes näy, mutta toki kamera ne sieltä taltioi.

Täysikuu piilotteli pilviverhon takana, mutta ei se haitannut.

Lähempänä perusleiriäni sijaitsevassa Sarviniemessä olen puolestaan viettänyt iltoja upeiden auringonlaskujen tai revontulien merkeissä, samalla kuunnellen kuikkien komeaa huutoa pimeässä yössä tyynellä Saimaalla. Kevättalvella, jäiden lähdön aikaan ja pakkasen kiristyessä yötä kohden, ilman täyttää jään äänien jylhä konsertti, joka välillä äityy jopa niskavillat nostattaviin voimakkuuksiin. Noissa sitä on kuulkaas luonnon sinfoniaa kerrassaan, jota ei voi sanoin kuvailla vaan se täytyy itse kokea.

Taivas tulessa Suuren Sarviniemen maisemissa.

Kuten yläolevasta varmaan kävi selväksi, niin neljä vuodenaikaa Saimaalla on erityislaatuinen kokemus. Toki se vaatii toisinaan omien yöunien uhraamista tai ihan vaan uskallusta, mutta tuosta nautiskelusta ei onneksi päänsärkyä ja pahaa oloa saa, joten ei edes haittaa, vaikka tuohon addiktoituu ja tunnustan että minä olen…sydänjuuriani myöten ja samalla pelonsekaista kunnioitusta tuntien.

Vesileikkejä Tiurunselällä, Lappeenrannassa.