Metsässä on nyt paljon sieniä, mutta vieläkin enemmän niitä on somessa

Kuvan sienet eivät liity tapaukseen.

Ensiksi tunnustus: Laitoin viime viikolla Instagramin Mystoriesiin kaksi sienikuvaa. Toinen söpöistä karvalaukuista ja toinen pannulla muhivista herkkutateista.

Laitoin, vaikka olin aiemmin suureen ääneen paasannut, kuinka ärsyttävää on, kun sosiaalinen media täyttyy sienikuvista ja –jutuista. Yksi oli vaan kävellyt takapihalle ja ta-daa löytänyt sieltä kantarelleja iltapalaksi. Toisella taas oli ollut vaikeuksia kantaa kaikki täydelliset herkkutatit kotiin, eikä hän nyt kerta kaikkiaan keksi, mitä kaikkea niistä tekisi.

Olen itsekin innokas sienestäjä, ja jouduin pohtimaan, miksi somen sienikuvat minua niin paljon ärsyttivät. Olenko vaan kateellinen, kun toiset ovat löytäneet sieniä, enkä itse ollut saanut edes aikaiseksi reissua hirvikärpästen sekaan?

Sienet ovat terveellisiä, ne ovat lähiruokaa ja kun ne vielä itse poimii, säästyy pitkä penni, sillä kaupassa tai torilla ne maksavat paljon. Sienestäjä saa myös aimo annoksen raitista ilmaa, ja stressinkin on sanottu häviävän, kun vaan metsässä vähän aikaa kävelee ja puita halailee.

Sienestäjä on siis saanut vasuunsa paljon muutakin kuin sieniä: hänestä on tullut kertakaikkisen hyvä ihminen, kun on lähtenyt metsään ja hankkinut itselleen ravintoa omin pikku kätösin.

Se minua sienikuvissa, ja mustikka- ja muissa marjastuskuvissa ärsyttää. Että sienestäjät ja marjastajat kuvillaan ikään kuin puolihuolimattomasti ja siinä sivussa ilmoittavat, että minäkin olen reipas ja tarvittaessa pystyn ruokkimaan perheeni ihan ilman kaupan hevi-tiskiä. Että elän suoraan luonnosta enkä harrasta mitään turmeltuneen kaupunkilaisihmisen paheita, kuten laiskottelua, valkoisen sokerin syöntiä tai päihdytä itseäni kemiallisilla aineilla.

Sekin minua ärsyttää, että sorruin somepaineen edessä. Voin yrittää puolustella tekoani sillä, että laitoin kuvat nähtäville vain vuorokaudeksi, ja toiseen yritin lisätä myös huumoria. Mutta siis kuitenkin laitoin ja aivan varmasti halusin niillä kertoa, että minäkin kävin sienessä ja täten olen siis hyvä ihminen.

Kantarellit ovat sienestäjän aarteita. Ja mikä parasta: niitä on usein paljon yhdessä paikassa.

Rauhallista metsästämistä

Kun näkee ruskean lakin, kiertää kätensä tatin valkoisen jalan ympärille ja nyhtää sen maasta, vereen ryöpsähtää adrenaliiniruiske ja sienestäjälle tulee voittajan olo sekä hieman mahtipontinen fiilis suuresta, suuresta onnistumisesta.

Olen samaa mieltä venäläisen kirjailijan Vladimir Solouhinin kanssa: Sienestäminen on rauhallista metsästämistä. Vaikka helppo ruoka suorastaan ympäröi nykyihmistä, jossain syvällä ihmisen geeneissä ja lajimuistissa syttyy suuri ilo, kun metsästä löytää ruokaa, jonka avulla ei ainakaan sinä päivänä kuole nälkään.

Sillä tavalla sienestäminen ei tietenkään ole metsästämistä, ettei niitä tarvitse juosta kiinni ja kytätä pusikossa tuntikausia, muttei sienestäjäkään metsään mennessään voi olla olla varma, että saalista takuuvarmasti löytyy. Paitsi luonnonolosuhteista sienestäjän onni riippuu tietysti hänestä itsestään ja hänen taidoistaan, osaako hän edes etsiä oikeista paikoista.

Sienestäjät ovat kuin metsästäjät: aina valmiita kertomaan onnistuneista retkistään metsään. Toisaalta toisten ihmisten sienireissut ovat vähän kuin heidän unensa: ne eivät kiinnosta ketään muita kuin sienestäjää itseään.

Yritän muistaa sen seuraavan metsäreissun jälkeen, ja nautin sienistäni vain lautasella.