Pastori Reino Vaakanainen

2. kappalainen Reino Vaakanainen kurvasi mopedillaan kellotapulin taakse ja tukehdutti ajopelinsä ajamalla sen kevyesti päin keskiaikaista kiviseinää. Näin Vaakanainen toimi myös lähikaupassa ja kunnantalolla asioidessaan. Mopedin tappokytkin oli reistaillut jo vuosia, mutta Vaakanainen oli sitä mieltä, ettei yksittäistä pikkuvikaa kannattaisi korjauttaa. Muutoin Solifer-vanhus toimi kutakuinkin moitteettomasti.      

Kappalainen otti taakkatelineeltä virkasalkkunsa ja lähti astelemaan kohti sakastia. Heinäkuinen aurinko porotti jo näin aamupäivällä ankarasti ja kirkolle johtava, kapea sorapolku pölysi niin, että Vaakanainen tiesi alas katsomatta joutuvansa lankkaushommiin. Kappalainen tunsi, kuinka hikikarpalot nousivat hiusrajaan ja lähtivät siitä vierimään pitkin kirkonpalvelijan otsaa. Kohmelo otti niskalenkkiä ja väänsi miestä mattoon, mutta onneksi vastustajan viekkaus ja röyhkeys eivät olleet Vaakanaista vastassa ensimmäistä kertaa.                                                                                                                      

Sakastiin päästyään Vaakanainen laski salkkunsa pöydälle ja riisuitui jättäen vai bokserit jalkaansa. Sakastin kiviseinien suoma viileys helpotti oloa hieman, mutta mitään ei voisi jättää sattuman varaan. Samalla, kun Vaakanainen kaivoi salkustaan korkkaamattoman Jaloviina-pullon, hän mietti, että noin jumalan silmissä; onkohan edes yhtään, noin teoriassa, pienempi synti ryypätä kirkkoherran kanssa kuin muuten? Niin tai näin, ensimmäinen suullinen upposi kirkonmieheen livakasti. Kahdesta vihkimisestä ensimmäiseen olisi vielä reilu tunti aikaa ja sivuille vilkaistuaan hän upotti itseensä toisen pitkän suullisen. Nyt puistatuksen ja irvistyksen kera.

Kolme päivää kirkkoherran mökillä olivat kuluneet nopeasti ja kosteasti. Lähtiäisiksi kirkkoherra oli muistuttanut kappalaistaan seuraavan päivän virkavelvoitteista sanaleikillä. Vaakanainen oli istunut jo moponsa satulassa, kun esimies oli huikannut mökkinsä portailta: -Vaakanainen hoitaa huomiset vihkimiset tip top, tai käy kip kop! -Lip lop, sanoi Vaakanainen puoliääneen ja Jallu-pullo saavutti puolenvälin. Vaakanaista pieretti ja huimasi. Sitten vain huimasi. Sakastin raollaan olevasta ovesta hyppeli sisään tuttu orava. -Sinulta on eläinpolo yksi aisti kadonnut, mutta käyhän peremmälle, sanoi Vaakanainen eläinystävälleen. Vaakanainen nauroi ääneen niin, että sakasti raikui, mutta se sai kurren vain nousemaan takajaloilleen ja tuhahtamaan kärsimättömästi. -Hyvä on, hyvä on, sanoi Vaakanainen ja otti samalla pystykaapin ylähyllyltä ehtoollisleipäkorin. -Herran mannaa, olkaat niin hyvät, hän sanoi ja nakkasi pörröhännälle kourallisen kuivakkaa syötävää.    

Oravan kanssa jutustellessa olo oli huomaamatta parantunut siinä määrin, ettei soimaan pärähtänyt puhelinkaan pahemmin miestä hätkäyttänyt. -Kyllä kyllä, täällä ollaan ja kaikki on kunnossa, vakuutteli Vaakanainen vaimolleen ja asetti puhelimen vielä äänettömäksi, ennenkuin pudotti sen takaisin salkkuun. Myös Jaloviina päätyi pienen suullisen jälkeen salkkuun. Kenkien lankkaus sujui jo hyvissä tunnelmissa pastorin halkoessa käsillään villisti ilmaa samalla Mendelssohnia viheltäen. 

Oli Mynthon-pastillien ja virkapuvun aika. Pastori ehti istua sakastissa vielä hetken, ennenkuin kuuli ensimmäisten autojen kaartavan pihaan. Vaakanainen seisoi sakastin ovella ja katseli, kun hermostuneen oloinen nuoripari lähti kävelemään kohti sakastia ja lämpimästi hymyilevää vihkijäänsä. Reino Vaakanainen oli valmiina.

  -Mikko Mannonen

  Novelli on julkaistu Kymen Sanomissa 23.6.2016