MONEN TIEN RISTEYKSESSÄ

Jouduin keväällä tilanteeseen, jossa sisareni ja minun vastuulle jäi tyhjentää lapsuudenkotimme sen jäätyä äkkiarvaamatta asumattomaksi.

Jo pelkkä sana lapsuudenkoti kertoo sen, että teimme työtä suuressa surussa ja myös sen, että mistään tyhjyyttään ammottavista kaapeista ei ollut kyse. Talosta löytyi taideteoksiamme varhaislapsuudestamme saakka, kirjaa, vihkoa, nyttystä ja nyssäkkää sekä pahvilaatikkotolkulla valokuvia, joissa esiintyviä ihmisiä emme tunteneet, liekö tunsi asujakaan.

 

Kun kaikki pitää säästää...

Kun lopulta olimme saaneet osuutemme tuossa työssä tehtyä, päätin, että minun jälkeeni ei jää setvittäväksi montaa lavallista turhaa tavaraa. Alkoi tyhjennys ja raivaus omassa kodissani. Kutsuin sitä omaksi kuolinsiivouksekseni. Makaaberia, mutta totta. 

Muistot eivät ole materiaa. Ne eivät katoa minnekään, vaikka heitätkin turhan roinan pois.

Kävin läpi valokuvat. Miksi samasta tilanteesta on teetetty viisi kuvaa eri suunnista. Pois vain! Samoin poistin maisemakuvat maisemista, joita en enää edes tunnista. Ja miksi minulla on valokuva tuntemattomasta koirasta, joka kiehnää tuntemattomassa karvaisessa sääressä kiinni? Takkaan joutuivat kaikki. Nykyään ihmisillä on paperivalokuvia vähemmän – liekö siunaus vai kirous, mutta suurin osa on bittitaivaalla pikseleinä.

Seuraavana astiat. Rakastan kynttilöitä, mutta en koskaan saa käytettyä kaikkia niitä viittäkymmentä tuikkuastiaa tai kynttilänjalkaa, jotka kaappiamme täytti. Pois joutivat ne, jotka eivät miellyttäneet silmää ja joiden alkuperää en edes muistanut. Pieni perheemme ei tarvitse kahtakymmentä kattilaa. Pyyhkeitä, lakanoita, verhoja ja pöytäliinoja meillä oli vaikka pienen kylän tarpeiksi. Kierrätykseen nekin.

 

Kaappi järjestyksessä - mieli järjestyksessä

 

Tuntui äärimmäisen puhdistavalta päästä eroon turhasta tavarasta.

Huomasin, että samalla kun siivosin paikka paikalta kotiamme, siivosin myös mieltäni.

 

Lusikkalaatikoita järjestellessä järjestelin samalla myös asioita päässäni

Siivotessa ja raivatessa oli pakko pysähtyä jokaisen asian äärelle miettien, onko se elämässäni tärkeää. Pidänkö tästä kiinni? Pärjäänkö ilman? Tavaroiden järjestely tuntui samalla jäsentävän myös tapahtunutta menetystä. Hiljalleen pala palalta asiat menevät järjestykseen sekä kaapeissani että mielessäni. Tämä oli yksi osa tapaani selviytyä.

Luomisen tuska on luopumisen tuskaa. Voidakseni luoda järjestyksen ja harmonian, oli luopuminen pakollista.

Ehkä aforismi toimii myös toisinpäin – kenties luopumisen tuskan kautta voin myös luoda jotain uutta, jotain vahvaa? Ainakin uuden näkökulman elämään. Muutos on monen tien risteys, ei umpikuja.