Enhän ole läskipää?

Heräsin anoppilassa hieman muiden jälkeen. Olin pitkästä aikaa saanut nauttia oikein kunnon pitkistä ja tasaisista yöunista. Ensimmäinen ajatukseni herätessä oli: "Voi ei, en kai minä ole läskipää?"

Teineille tiedoksi, että läskipää on vävypoika 70-luvun tv-sarjasta "Perhe on pahin". Tuosta sarjasta lähtien vävyjä on suomessakin leikkisästi (enemmän tai vähemmän) nimitetty läskipäiksi.

Mutta siinä herätessä aloin miettimään, noita vävyjen, appivanhempien sekä myös tulevien vävyehdokkaiden rooleja. Meistä useimpiinhan mahtuu ainakin jossain elämänvaiheessa sekä vävyn että appivanhemman rooli.

Vävy

Minulla on näihin vuosiin ehtinyt olemaan jo useammat appivanhemmat, jos sellaisiksi lasketaan myös nuo pidemmät seurustelusuhteet varsinaisten asuntolainaa sisältävien vakavien juttujen lisäksi. Appivanhempien kanssa on oltu häissä ja hautajaisissa. Hauskojen juttujen lisäksi on joskus ollut nolompiakin tilanteita ja joskus jopa tragikoomisia. Mutta kaikesta on selvitty ja yleensä naurussasuin jälkikäteen muisteltu.

Meidät väsyneet vanhemmat ovat nykyiset appivanhempani pelastaneet monta monituista kertaa. Olemme saaneet lastenhoitoapua ja päässeet joskus jopa vaimon kanssa kaksi karkuun kiireistä arkea, kun lapset ovat saaneet "turvapaikan" mummolastaan. Tiedän, että tämä teksti jotain kautta kulkee anoppini silmiin, joten tässä julkinen Kiitos!

Yhteistä kaikille appivanhemmille on ollut se, että he kaikki ovat olleet äärimmäisen mukavia ihmisiä - yhtään poikkeusta sisältämättä. Nuorelle miehelle ei kovin montaa jännittävämpää paikkaa ole kuin mennä ensimmäistä kertaa esittäytymään tyttöystävän vanhemmille. Nyt kun itsellä on tyttäriä, niin tyttärien isän hieman murhanhimoisen katseen ymmärtää. Sen takana on...no ehkä halu ottaa tulevaa kokelasta korvasta hieman lujempaa kiinni ja varmistaa, että hän joka meinaa varastaa sen paikan, joka isällä on tyttärensä elämässä ollut, on taatusti sen arvoinen ja osaa myös käyttää isien kalleinta omaisuutta sen arvolle sopivasti. Tyttäret ovat isilleen aina silmäteriä ja tässä kauniissa keski-iässä antaisinkin poikaystäville kaksi neuvoa. 1) Älä koskaan ota appiukon mottoripyörää luvatta käyttöön ja 2) kohtele tyttöystävääsi paremmin kuin hyvin, aina.

Miten vävynä pärjää?

Vävyhän on perheeseen jonkun naima lisäosa, joka tulee väärän oven kautta, mutta kuuluu yhtä olennaisena perheeseen kuin perheen muutkin lapset. Se tarkoittaa sitä, että vävyn on osattava käyttäytyä perheen säännöillä. Jos perheessä muut nousevat ylös kello kuusi, niin parempi se on vävynkin nousta samaan aikaan anoppilassa ollessa. Omia sääntöjä harvoin kannattaa tuoda mukanaan, mutta tämä pätee vain anoppilaan. Kotona pelataan kodin säännöillä.

Vävyllä on myös samat velvollisuudet kuin perheen muillakin jäsenillä. Läskipään arvonimen saa helposti sillä, että koettaa luistaa yhteisistä töistä tai laiskottelee mökkitalkoissa. Ja kerran läskipää on sitten aina läskipää - maineesta on hankala päästä eroon. Ja menneiden vuosien kertomusten perusteella etenkin appiukon lempilohen hamstraaminen joulupöydässä johtaa myös siihen, että naitu lapsi ansaitsee itselleen läskipään arvonimen.

Parhaiten kuitenkin pärjää anoppienkin kanssa sillä, että omaa hyvät käytöstavat ja kohtelee perhettä kuin kuuluukin, eli siten, että itse haluaa olla osa perhettä. Anoppien ja appiukkojen sydämiin ui helpoiten sillä, että kohtelee heidän lastaan sekä mahdollisia lastenlapsia mahdollisimman hyvin.

Anoppi/Appiukko

Mitä sitten ovat hyvän appivanheman taidot? Itse saan pyyhkeitä siitä, että minua kohdellaan anoppilassa jopa paremmin kuin anopin itse tekemiä lapsia. Ja on se kyllä myönnettävä, että saan jopa hävettävän hyvää ruokaa ja huolenpitoa poikkeuksetta aina, kun anoppilan ovesta astun sisään. Palkkioksi hyvästä kohtelusta vielä jätän sinne yleensä koko lapsilauman leikitettäväksi ja viihdytettäväksi. Mutta ilmeisen kiitollisia appivanhempani tuntuvat olevan siitä, että "joutuvat" lastenlastensa kanssa olemaan, koska montaa viikkoa vierailusta ei pääse koskaan kulumaan, kun jo vaimon puhelin kilahtaa ja toisesta päästä tiedustellaan seuraavaa kyläilyajankohtaa.

Minusta appivanhempana pärjää samoilla säännöillä kuin vävynäkin. Se tyttären tai pojan tuoma lisälapsi on otettavat osaksi perhettä, vaikka sitten hampaita kiristellen. Eivät nuo omatekemätkään lapset aina ole juuri sellaisia kuin tehdessä ajatteli, joten mitenkäs se tuo ostolapsikaan kaikki mitat täyttäisi.

Ja samoin ostolasta tulee koskea ne säännöt ja velvollisuudet kuin omia lapsia. On appivanhemmilta ainoastaan suoraselkäistä pyytää ostolasta osallistumaan talon töihin samalla pieteetillä kuin omiakin lapsia. Jos omat lapset kaivelevat kotitöiden aikaan nenää sängynnurkassa, niin samaa se tekee viimeksi taloon tullutkin.

Itse arvostan sitä, että omaa tilaani kunnoitetaan. Siis kotona meillä on omat säännöt. joihin taloon tulevat mukautuvat ja lapsien kanssa sääntöviidakko on meidän vanhempien luoma ja loput vanhemman virkaa tekevät saavat luvan mukautua niihin meidän tekemiin sääntöihin - menivät ne heidän mielestään miten pieleen tahansa. Vastuu lapsista on aina vanhemmilla, joten heidän on nuo säännöt myös osattava omilleen luoda. Ja sama se on tuon vaimon kanssakin. Eli papin aamenen jälkeen vaimot kuuluvat miehensä vastuulle, joten avioparin asiat ovat avioparin asioita - lupaan että annan appivanhempieni puuttua meidän avioliittoomme sen jälkeen, kun saan heiltä myös kirjallisesti luvan palauttaa vaimon takaisin heidän hoteisiinsa neuvojen mennessä pieleen.

Tulevat vävyt

Jonain päivänä, toivottavasti vuosien päästä, meidänkin oveen kolkuttaa joku, joka väittää olevansa tyttäremme poikaystävä - nimitetään häntä vävyoppilaaksi. Tuo poika siis kilvoittelee siitä tyttäreni elämän ykkösmiehen paikasta, joka lapsuudessa kiistatta kuuluu isälle. Aionko luovuttaa tuon paikan helpolla? Aionko päästää tuon pojan yhtään helpommalla,kun tiedän, miten jännittävässä paikassa hän on - En taatusti! Poika joutuu ansaitsemaan paikkansa perheessä samalla tavalla kuin minäkin olen aikoinana omani ansainnut - tai muuten hän on ikuisesti läskipää.