Happy Birthday to me!

Tänään vietetään Taiston päivää, lokakuun vallankumouksen muistopäivää - sekä minun syntymäpäivääni. Synttärit ovat minulle ehkä vuoden ykkösjuhla - se on vain yksi lapsellisuuden muoto, joka minusta löytyy, kysykää vaikka perheeltäni :) Tämä näkyy muun muassa siinä, että ostan todellakin joka vuosi itselleni myös lahjan - koska kukas muu se parhaan lahjan itselleen ostaa, jos ei se, joka minut parhaiten tuntee. Enää en kuitenkaan vedä mitään övereitä tuossakaan suhteessa (yhtenä vuonna saatoin ostaa lahjaksi stereot, jotka maksoivat...no kohtalaisen paljon - mutta siitä nyt on aikaa!)

Täytän neljäkymmentäyksi vuotta. Olen siis huidellut kultaista keski-ikää menemään jo hyvän tovin, mutta edessä on puolitosta vuosikymmentä samaa rataa. Iän lisääntyminen ja suhde omaan ikään ovat muuttuneet jännään suuntaan. Nyt jokainen lisääntynyt vuosi tuntuu vielä hyvältä ja kun ajattelen ikääni, niin asiat tuntuvat menemään monessa suhteessa parempaan suuntaan. En tunne itseäni vanhaksi, mutta en onneksi enää nuoreksikaan. Jos ajatellaan matkaa kahdestakympistä kolmeenkymppiin, niin silloin tuo koko kolmenkympin ikä jäi ikäänkuin horisontin taakse ja sitä ei pystynyt näkemään tulevaisuudessa. Kolmenkympin jälkeen taas seuraava vuosikymmen näkyi jo edessäpäin, mutta se tuntui kuitenkin kaukaiselta. Nyt kun ajattelen matkaa viiteenkymppiin, niin matka on lyhentynyt noin puolella. Vuodet tuntuvatkin menevän nopeammin kuin ennen.

Mikä keski-iässä on parasta?

Tässä iässä hyvää on se, että näkökulmaa riittää elämän molempiin suuntiin. Muistan vielä hyvin, millaista oli olla oikeasti nuori. Muistan, miten paljon tyhmiä ajatuksia nuoren ihmisen pää sisältää. Ja sen pitääkin niitä sisältää. Nuori ihminen, joka on liian viisas, jättää elämää elämättä. Sen sijaan keski-ikäinen, joka ei ole ottanut nuoruuden hölmöilyistä opikseen, on vain yksinkertaisesti tyhmä.

Fyysinen kunto rapistuu vuosi vuodelta. Sängystä ylöspääsy on vaikeampaa ja nukkuminen mielekkäämpää. Kun konttaa autoleikeissä lattialla kolmevuotiaan perässä, ikävuodet tuntuvat. Kunnon eteen pitääkin (tai pitäisikin) tehdä entistä enemmän töitä, koska laiminlyönnit näkyvät herkästi. Panostuksetkaan eivät ole mahdottomia. Pari kertaa viikossa kuntosalilla ja sen päälle reipasta kävelyä pari kertaa takaisi terveemmän elämän ja samalla paremman voinnin henkisesti. Nyt ymmärrän esimerkiksi isääni, joka aloitti rajun kuntokuurin jossain vaiheessa keski-ikää ja taisi viimeisenä elinvuotenaan hiihtää parin tonnin luokkaa.

Parikymppinen elää elämää, jossa hän vielä oppii koko ajan jotain uutta. Kolmekymppinen oppii uutta ja luulee tietävänsä jo kaiken. Neljänkympin jälkeen taas joutuu myöntämään, että joka vuosi joutuu hyvästelemään joitain taitoja ja ensimmäisissä jutuissa putoat junasta. Keski-ikäinen on viisas - ja siksi, että tietää, ettei tiedä kaikesta kaikkea. 

Henkinen kunto sen sijaan paranee. Parasta keski-iässä on oikeasti se, että häpeän tunne ja liiallinen itsekriittisyys vaihtuvat armollisuuteen ja vähätvälittämiseen. Keski-ikäinen kokeilee - onnistuu tai epäonnistuu - mutta tuntee aina lapsenomaista iloa siitä, että saa asioita aikaan ja menee eteenpäin. Kymmenen vuotta sitten uskalluksen puute, ujous ja liiallinen itsekriittisyys estivät blogin kirjoittamisen. Olisin halunnut kirjoittaa jo vuosia ja vuosikymmeniä, mutta vasta nyt uskalsin aloittaa. En tiedä, olenko hyvä tai edes keskinkertainen, mutta se on aivan sama. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen uskaltanut voittaa itseni.

Mitä on tulossa?

Kulunut vuosi on ollut hyvä. Se potkittiin käyntiin yllätysjuhlilla, joita muistelen vieläkin. Ilta ystävien seurassa, joita en ollut tavannut aikoihin ja kaikki eteeni nähty vaiva vetivät minutkin sanattomaksi. Ja kontrastina se, että perheellämme oli ollut jotakuinkin paskin vuosi kaikista. Ainoa tapa vetää elämää pataan onkin näyttää sille, että surun ja epäonnen keskellä uskaltaa ottaa aloitteen omiin käsiin ja alkaa elää.

Seuraavasta vuodesta olisi häpeällistä tehdä edellistä huonompi. Omat odotukseni liittyvät omaan henkiseen kasvuuni sekä siihen, että saisin liikunnan syrjästä uudelleen kiinni ja annettua itselleni jotain hyvää. Toivon myös, että saan kasvatettua tuosta seuraavasta sukupolvesta sellaisen, joka uskaltaa elää elämäänsä silloin, kun se on käsillä, eikä vasta vuosia myöhemmin. Toivon lapsista kasvavan itsevarmempia ja rohkeampia kuin olen itse ollut. Toivoisin voivani kannustaa heitä kehittymään omaan suuntaansa ja toivon, etten tahattomasti tuhoa heidän unelmiaan silloin, kun tarkoitus on suojella heitä ongelmilta ja vastoinkäymisiltä.

Aion viisastua kirjojen kautta ja kokea muutenkin elämyksiä, joita en ole tähän mennessä vielä kokenut. Toivottavasti näen uusia paikkoja ja tapaan uusia ihmisiä. Toivon, että jaksan jatkaa kirjoittamista useammallakin tavalla ja salaisesti toivon tietenkin kehittyväni tässä koko ajan paremmaksi.  Edelleen aion jakaa näitä ajatuksia myös tämän blogin lukijoille.

Mutta ennen kaikkea toivon, että unelmoin edelleen lapsen tavoin uusista asioista ja asetan elämääni tavoitteita ja jotain, mitä kohden olen menossa. Vaikka keski-ikä on raskas, on se enemmän kuitenkin rakas.