Ilta vainajille

Tänään lauantaina vietetään Suomessa pyhäinpäivää. Muistelemme silloin edesmenneitä läheisiämme. Perinteisesti meillä ainakin iltaan kuuluu kävelykierros läheisellä hautausmaalla ja kynttilän sytytys muualle haudattujen muistopaikalle. Syksyinen ja lumeton hautausmaa on kaunis kaikkine lyhtyineen ja kynttilöineen.

Emme asu samalla paikkakunnalla, mihin läheisemme on haudattu, joten muistomme lähtevät eteenpäin kaukopuheluna. Kynttilän myötä laitamme yläkertaan terveisiä ja hyviä ajatuksia. Kurkistamme hieman kuolleiden valtakuntaan nähdäksemme vilauksen rakkaista, joita ei enää ole.

Itse sytytän kynttilän kaksi vuotta sitten menehtyneen isäni muistolle. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo aikaa, asiaan on saanut etäisyyttä sen verran, että voin muistella häntä kaivaten, mutta tavallaan hyvillä mielin. Kun viereltä lähtee joku todella läheinen, niin toipuminen on pitkä tie, jolla ei voi oikaista. Asioista toipuu ja haavat paranevat vähän kerrallaan. Mutta aina välillä huomaa, että jotkin asiat näyttävät valoisammalta ja on menty surussa askel eteenpäin.

Suru muuttaa muotoaan


Vainajasta jää aina tukku muistoja, joista ajan myötä mieleen tatuoituvat ne muutamat. Suurin osa muistoista häipyy ja haalistuu vähän kerrallaan. Vaikka muistelen isään edelleen lähes päivittäin, niin huomaan joidenkin juttujen unohtuneen. Yhtenä päivänä huomasin, että en enää muista, miltä isäni ääni kuulosti tai autosta oli häipynyt se edellisen omistajan tuoksu. Pitkään istuin isäni autoon ja aina aistin hänen tuoksunsa.

Parhaita muistojen herättäjiä ovat vanhat paperivalokuvat. Joskus on mukavaa istua alas ja selata valokuva-albumeita tai selata laatikoita, joihin on pakattu muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Valokuvissa ihmiset ovat iloisia ja hymyilevät, jolloin tulen itsekin hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä elän muistot uudelleen kuin olisin taas paikan päällä.

Vanhempien yksi tehtävä onkin luoda lapsille muistoja - tehdä yhdessä asioita ja tuottaa kokemuksia, joihin voi palata sitten joskus, kun vanhempaa ei enää ole. Minustakin on hauskaa, kun perheen pienin muistaa edelleen retken Korkeasaareen, joka kuitenkin tehtiin toissakesänä, kun juniori oli alle kahden vuoden ikäinen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, ettei minulle jäänyt yhtään huonoa muistoa isästäni. Siksi voinkin hyvällä mielellä sytyttää isäni muistolle kynttilän ja lähettää hänelle rakkaat terveiset yläkertaan.

Hyvää pyhäinpäivää