Isyys ei ole suoritus

Lähiön lapsen taimi kerrostalon pihalla Rantakylässä joskus 1977-1978. Taustalla isäni Lohi-venetehtaan takissaan.

Perheessämme eletään kovin normaalia uusperheen arkea. Komboon kuuluu yhteensä viisi ihmistä, jotka ovat viimeisessä kymmenessä vuodessa muodostuneet tiiviiksi yksiköksi menoineen ja tuloineen. Vielä kymmenen vuodenkin jälkeen pohdin omaa suhdettani lapsiin, joilla on minun lisäkseni elämässään myös oikea isä. Omissa päätöksissäni ja kasvatuksessani joudun miettimään oman mielipiteeni lisäksi myös päätöksiäni suhteessa lasten äitiin, lasten isään sekä myös omaan lapseeni. Toisinaan lopputulos on mahdoton. Enkä kiellä sitäkään, etteikö välillä olisi vaikeaa ola laittamatta omaa lasta muiden edelle, mutta yhtä lailla välillä tulee kasvatettua omaa lastaan vähän kovemmalla kädellä - ihan varmuuden vuoksi, etteivät muut pääse syyttämään suosimisesta.

Perheessämme on alusta saakka ollut periaatteena, että lapsia pyritään kasvattamaan yksilinjaisesti, tekijästä huolimatta. Ne, jotka asuvat saman katon alla, kuuluvat samankokoisella osuudella kustannusyksikköön ja heillä on myös yhtä lailla oikeus aikaan, huomioon ja muuhun perheeseen kuuluvaan. Voin helposti sanoa, että minulle jokainen noista lapsista on yhtä tärkeä ja yhtä merkityksellinen. Nyt kun nuo isommat alkavat olla teini-iässä ja vanhin jo viittä vaille aikuinen, nautin siitä, että he ovat omia persooniaan ja kasvaneet jokainen omaan suuntaansa.

70-luvun lastenvaatemuoti ei juuri naurattanut. Tänä päivänä on toisin - nyt hymyilyttää niin paljon, etten malttanut olla jakamatta kuvaa.

Uusperheen arki on saanut minut pohtimaan isyyttä aika paljon menneinä vuosina. On eräällä lailla etuoikeus saada tutkia isyyttä sekä ulkopuolisena että prosessin mukana. Eniten pohdintaa olen kuitenkin tehnyt, kun tuo pienin ihminen syntyi sulostuttamaan elämäämme neljä vuotta sitten. Kun seuraa ihmistaimen kehitystä alusta saakka, tajuaa ensimmäistä kertaa sen, kuinka mittaamattoman arvokas on ihmisen elämä ja kuinka suuri vastuu vanhemmilla lapsistaan on. Lapset ovat kaikkein kallein omaisuutemme (sanan kaikissa merkityksissä!) ja kasvatus on haastellisin työ, jota tulemme koskaan tekemään - huolimatta siitä, olemmeko työelämässä kirurgeja tai kiropraktikoita. Haastellisuus tulee siitä, että kasvatuksen tulokset näkee vasta noin kahdenkymmenen vuoden päästä aloitushetkestä. Talouden termein voidaan puhua todella pitkän aikavälin sijoituksesta, jonka tuotto-odotukset pitäisivät olla maltilliset.

Ohessa muutama teesi siitä, mitkä asiat minä näen isyydessä merkityksellisenä. Yhtään ainoaa kasvatusopasta en ole lukenut elämässäni, enkä aio sitä tehdä vastaisuudessakaan. (Joku voisi sanoa, että ei olisi tehnyt pahaa) Lastenpsykologeista saan yleensä näppylöitä - lukuunottamatta Jari Sinkkosta, joka on minun kanssani samoilla linjoilla - kasvatuksen perusperiaatteet ovat helppoja - vaikeaa hommasta tulee, kun noita perusasioita alkaa soveltaa arkeen.

Koitereen oma Davy Crocket tähtää luultavasti intiaaneja väijystä.

Ruoki lapsen mielikuvitusta

Lapsi on itsestään pyörivä luova kone, jonka pään sisälle on rakennettu valtava määrä mielikuvitusta ja taitoa nähdä maailma omalla tavallaan. Jotta tuo mielikuvitus saadaan valloilleen, on lapselle annettava mahdollisuus näyttää sen mielikuvitusmaailman sisältö ulos. Siihen paras tapa on pitää lapsi mahdollisuuksien mukaan erossa valmiiksi pureskellusta syötemaailmasta ja rohkaista lasta keksimään omia leikkejä ja tarinoita.

Suurin mielikuvitussyöppö ovat lastenohjelmat. Lastenohjelmia katsoessaan lapsi seuraa valmista tarinaa ja kulkee sen mukana. Se tarkoittaa, että junan kyydissä pysyy itse ohjaamatta ja vaivaa näkemättä. Valmiiden lastenohjelmien vastapaino on se, että lapsi leikkii ja luo maailman ympärilleen itse.

Syyllistyn itse monesti siihen, että lyön lapselle padin käteen ja vaivutan hänet lastenohjelmien turruttavaan maailmaan. Teen tämän sen vuoksi, että tarvitsen omaa rauhaa "nyt ja heti" ja silloin ei ole aikaa houkutella lasta leikkimään tai aloittamaan leikkiä lapsen kanssa niin, että irrottautuisin siitä itse hetken kuluttua.

Juuri tätä kirjoittaessa vieressäni pulisee pieni nelivuotias, joka on muovailuvahasta rakentanut sateenkaareen ja puhuu  ilmeisesti mielikuvitusolennolle nimeltä "Sini" , jota pyytää valitsemaan seuraavan värin. Kuuntelen jälleen kerran suurella hämmästyksellä lapsen kykyä rakentaa muovailuvahasta ja alustasta kokonainen maailma. Dialogi on erittäin rikasta ja jotenkin tuota jää kyllä itsekin kuuntelemaan aika koukuttuneena - mitä tapahtuu seuraavaksi?

Mielikuvitus rakentuu tarinoiden kautta. Tarinat voivat löytyä aluksi satukirjasta ja sen jälkeen sillä, että lasta pyytää kertomaan omaa tarinaansa. Itse olen koettanut välillä keksiä lapsille omia satuja, joissa seikkailee tuttuja ihmisiä erilaisissa ympäristöissä. Harmi, etten ole noita kirjoittanut koskaan ylös, koska niistä olisi saanut helposti jäämään lapselle muistikuvia myös lapsuuden jälkeen.

Ja jos saisin siirtoistutettua jotain lasten päähän, niin istuttaisin korvien väliin taidon lukea ja etsiä tietoa. Valitettavasti vain on niin, että lapsi tai aikuinen, joka ei lue, on vähän tyhmä. Väittäisin, että lukeminen antaa valmiuden arvioida tarjottua tietoa kriittisesti ja auttaa myös kyseenalaistamaan tiedon tarjoajaa. Tämä sama efekti syntyy huolimatta siitä, lukeeko sanomalehteä vai kirjoja. Meistä seuraava sukupolvi hakee tietoa pääasiassa liikkuvan kuvan kautta, joka on siis mediana erittäin toimiva. Ongelma on siinä, että feedi tulee sukupolven sisältä oman ikäisiltä toisille, jolloin tarjotun informaation taustalla ei yleensä ole tieto, vaan pelkkä kokemus. Ja kuten lastenohjelmien tapauksessa, videofeedi on ylhäältä annettu ja passivoiva, eikä suinkaan kriittisyyteen ja arviointiin kannustava.

Opintielle vuonna -82. Ihme, jos tuolla Hawaiji-paidalla ei tullut turpaan Rantakylän asfalttiviidakossa.

Puhu lapselle kuin älykkäälle olennolle

Lasten vanhemmmissa ärsyttävintä on se, että lapselle puhutaan kuin tampiolle. Selkeitä faktoja ei viitsitä selittää, koska ennakkoajatus on, että "lapsi ei vaan tajuu". Totta on sen verran, että eihän se lapsi luonnostaan asioita tajuakaan, mutta kun riittävästi käyttää aikaa asioiden selittämiseen, niin lapsi oppii. Lapsen ainoa fiksu viiteryhmä ensimmäiset viisi vuotta on oma perhe. Jos tuo oma perhe lässyttää ja kohtelee lasta kuin vähä-älyistä, niin viidessä vuodessa fiksustakin aihiosta on saatu aikaan ajattelematon ikuinen vauva.

Meillä on pyritty pienimmällekin selittämään asiat sellaisena kuin ne ovat. Viimeksi eilen keskustelin lapsen kanssa saunassa kuolemasta. Lapsi ei suinkaan ollut sitä mieltä, että ukki on mennyt pois, vaan sanoi reilusti, että ukkia ei ole, koska se on kuollut. Ja huomenna mennään katsomaan hautausmaalle, missä se ukki on.

Tämä sama pätee kieltoihin ja komentoihin. Laskin joskus, että kiellän tuota pienintä noin 50-100 kertaa päivässä. Jos olemme samaan aikaan samassa paikassa noin viidestä neljääntoista tuntia, se tekee tuntia kohden aika monta kieltoa. Kuitenkin, jos tuota komentoa jaksaa jatkaa sen verran, miksi ei ole sopivaa syödä rukkasta/purra kaikkiin vaatteisiin reikiä/kaivaa haarukalla nenää/kantaa hiekkaa lattialle tai viskellä siskoa kivellä, niin ehkä tuota käskyä ei tarvitse toistaa enempää kuin sen "perus" kaksisataa kertaa.

Monet vanhemmat - minä mukaanlukien - kyllästyvät kieltämään ja komentamaan. Sehän tarkoittaa sitä, että lapselle antaa vallan toimia omin päin omalla tavallaan - ei viisasta!. Toiset vanhemmat - myös minä mukaanluettuna - pitävät siitä, että ovat lapselle niin suuria auktoriteetteja, että luulevat pelkän käskyn riittävän. Lopputulos on se, että pahimmillaan lapsesta kasvaa auktoriteetteja sokeasti totteleva kritiikitön nukke. Mihinkäs se sitten johtaa?

Omin neuvoin eteenpäin - ja hymyssäsuin!

Lapsen tehtävä ei ole toteuttaa vanhemman unelmia tai olla toteutumattomien unelmien jatke

Vanhemmuuden vaikein taito on nähdä se, millainen lapsi kuoren sisällä asuu. Vanhemman tehtävä ei ole kertoa, mitä lapsesta pitäisi tulla. Vanhemman tehtävä ei myöskään ole luoda päänsä sisälle unelmia, jotka lapsi toteuttaa. Ja yhtä vähän lapsen tehtävä on toteuttaa niitä unelmia, jotka vanhemmalta jäi toteutumatta lapsena. Eli jos sinusta ei tullut ammattiurheilijaa, niin lapsen tehtävä ei ole saavuttaa tuota unelmaa sinun puolestasi.

Minun tavoitteeni on nähdä lapseni onnellisena. Limiitit menevät siinä, että rikoksia ei tehdä, eikä huumeisiin sorruta. Loppujen lopuksi on yhdentekevää, mihin ammattiin lapsi itsensä kouluttaa tai mitä työtä hän päättää tehdä. Ensinnäkin sen jälkeen, kun lapsi heittää avaimet pöydälle ja siirtyy yhteistaloudesta omilleen, siirtyy myös päävastuu elinkeinon hankinnasta. Ja jos lapsi on onnellinen, niin todennäköisyys sille, että hän palaa kotiin, on pienempi.

Toiseksi taas jokainen tämän päivän nuori tulee tutkimusten mukaan hankkimaan viisi eri ammattia tai koulutusta. Tämä tarkoittaa, että koko elämä on jatkuvaa oppimista ja se jatkuva oppiminen tarkoittaa osaamisen lisäksi myös sitä, että elämä tulee pitämään sisällään erehdyksiä ja virheaskeleita. Nuo virheaskeleet kasvattavat, opettavat ja näyttävät uuden suunnan. Ja nuo virheet sen nuoren täytyy tehdä itse. Mistä pääsenkin osuvasti seuraavaan kohtaan...

Älä kolaa

Meidän nyt keski-ikäisten sukupolvella on käytettävissä enemmän varallisuutta ja hyvinvointia kuin aiemmin. Se tarkoittaa, että me voimme käyttää lapsiimme entistä enemmän aikaa ja rahaa. Ja siis tyydyttää entistä moninaisemmin lapsilta tulevat vaateet ja toiveet.

Monissa tapauksissa se on tuottanut vanhempia, joiden elämäntehtävä on kolata kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset lasten tieltä. Vanhemmat pyrkivät kaikin käytettävissä olevin keinoin estämään sitä, ettei lapsi tule kokemaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Nämä vanhemmat tunnistaa siitä, että he pystyvät sanomaan kirkkain silmin "jos vain voin, niin minä kyllä koen kaikki kärsimykset lapseni edestä". Tuo on yhtä suurta hevonpaskaa.

Jos emme opeta lapsia kohtaamaan vastoinkäymisiä, niin he siirtyvät aikuisuuteen oppimatta yhtä tärkeimmistä taidoista. Se on taito selviytyä itse. Vahempien tehtävä ei siis olekaan ratkaista lasten ongelmia, vaan opettaa lapset ratkaisemaan ongelmia itse.

Jos lapsi pääsee aikuiseksi asti ilman kykyä ratkaista ongelmia ja ilman pyrkimystä selvitä itse, se sama lapsi tulee olemaan meidän vanhempien riesana koko elämänsä ajan. Eli jos emme opeta lasta selviytymään, niin lapsi luottaa siihen kolaavaan äitiin tai isään aina. Ja minä en ainakaan jaksa katsoa ratkaisukyvyttömiä lapsia nurkissani sen jälkeen, kun he ovat aikuisia. Minä haluan kolata ainoastaan lunta.

Kolaajavanhemmat ovat riippuvaisia lapsen huomiosta. He haluvat, että se elämän merkityksellisin tehtävä - olla vanhempi - säilyy ikuisesti. On koukuttavaa olla tarpeellinen ja on koukuttavaa tuntea, että joku on sinusta riippuvainen. Silti - se on väärin sekä lasta että vanhempaa kohtaan. Yhtä lailla kuin on lapsen tehtävä selvitä itse, on aikuisen tehtävä selvitä ilman lasta.

Hymyile lapselle

Joskus mietin, miksi perheen pienin oli niin allapäin. Kun kysyin asiaa, hän vastasi, että on allapäin, koska isä on vihainen. Kävin sitten miettimään, olinko sanonut jotain tai tehnyt jotain, mikä sai lapsen tuntemaan noin, mutta en omasta mielestäni keksinyt syytä. Varovasti kysyin, mistä lapsi oli saanut päähänsä, että isä on vihainen, niin hän vastasi, että isän täytyy olla vihainen, koska isä ei hymyile. Silloin tajusin, että omat kasvoni olivat tosiaan aika vihaisen näköiset, koska olin niin syvällä omissa ongelmissani ja mietteissäni. Kun katsoin kasvojani peilistä, huomasin, että niille oli jähmettynyt melko vihaisen näköinen ilme ryppyineen ja kurtistuneine kulmineen.

Lapsi matkii ja ottaa mallia vanhemmistaan. Jos kuljemme päivät pitkät naama nurtussa, niin se on maailma, johon lapsi oppii. Samalla lailla lapsi oppii hymyilemään ja nauramaan, jos näkee vanhempansa nauravan ja hymyilevän. Etenkin pieni lapsi on todellinen vaikuteimuri, joka erittäin herkällä korvalla aistii ympäristönsä tunnelmat ja tunteet. Mitä enemmän levitämme onnellisuutta ympärillemme sitä enemmän näemme lähellämme myös onnellisia lapsia.

Hymyn lisäksi olen sitä mieltä, että lapselle on syytä näyttää tunteiden koko kirjo. Lapsen on hyvä oppia vanhemmiltaan se, että elämä pitää sisällään monenlaisia tunteita ja kaikki niistä ovat sallittuja. Ehkä tätä kautta saamme tulevasta sukupolvesta vähemmän sisäänpäin kääntyneen kuin me itse olemme.

Tässä kuvastuu se, mitä vanhemmuus on - loputonta rakkautta ja huolenpitoa.

Ja me vanhemmat. Me olemme epätäydellisiä, teemme virheitä, erehdymme ja toivottavasti opimme. Itse olen täydellisestä vanhemmasta kovin kaukana. Silti en ole menettänyt uskoani siihen, että voin joka päivä oppia ja kehittyä paremmaksi. Toivon, että hyvä tahto ja pyrkimys hyvään korvaavat puutteet taidoissa ja osaamisessa. Minulle isyydessä vaikeinta on ollut hyväksyä se, että vaikka vanhempi on esikuva ja auktoriteetti, hän ei silti ole kaikenosaava ja erehtymätön. Nyt vanhemiten olen oppinut näkemään, että pieni lapsi opettaa minua ja yhdessä oppiminen on oikeastaan aika fäijönii.