Itsenäisyydelle

Katson ikkunan takana pakkasessa hiihtäviä ihmisiä. Televisiossa näkyvät Tuntemattoman sotilaan viimeiset minuutit, jossa jälleen kerran pikkuinen Suomi sijoittuu toiseksi maailmansodan osuudessaan. Illalla on aika laittaa kynttilöitä sekä pöydälle että pihamaalle ilmaisemaan kunnioitusta rakkaalle kotimaallemme ja etenkin veteraaneille, jotka tämän maan itsenäisyyden lunastivat seitsemänkymmentä vuotta sitten.

"Tuntematon sotilas" on elokuvana minusta voimakkain suomalaisuuden symboli. Se kertoo siitä, mikä Suomi on ja millaisena on se on syntynyt. Koko elokuva on kolmeen tuntiin puristettu idea Suomesta. Samalla se on tarina niistä ajoista, kun Suomen todellinen itsenäisyyskamppailu käytiin. Mikäli omat isovanhempamme olisivat luovuttaneet, niin maailmanhistoria olisi 40-luvulta saakka kirjoitettu kyrilisin kirjaimin ja tänä päivänä minunkin tekstini olisi toisenlaista.

Omaan historiaani toinen maailmansota liittyy molempien ukkieni kautta. Nyt vielä elossa oleva ukkini lähti jatkosotaan vuonna 1942 vain 17-vuotiaana ja ehti olla rintamalla kolme vuotta päättäen taistelut Lapin sotaan. Noina vuosina nuoruus vaihtui kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Jutut sodasta ovat karuja, mutta opettavaisia ja ainutkertaisia. Kun mietin 17-vuotiasta nuorukaista taistelemassa juoksuhaudassa ja näkemässä kuolemaa, se herättää vain yhden ajatuksen - ei koskaan enää. 

Suomen idea on kateissa

Tänään tunnen myös surua Suomen puolesta. Olemme menettäneet paljon siitä ideasta, jonka päälle Suomi on tehty. Toisen maailmansodan jälleenrakennuksen vuosina oli tahtotilana rakentaa maa, jonka kulmakiviä olisivat tasa-arvo, kaikkien kunnioitus sekä heikompien auttaminen. Nuo ehdot ovat saaneet kovia kolauksia, enkä itsekään koe, että olemme onnistuneet säilyttämään ideaa enää koossa.

Maksan palkastani kohtuullisen korkeaa tuloveroa, jolla oletan saavani ne palvelut, joita hyvinvointivaltion minulle kuuluisi tarjota. Silti huomaan julkisten palvelujen rapautuvan vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Terveyskeskusten resurssit on vedetty niin kireäksi, että hoidon taso on enää minimi. Monissa terveyskeskuksissa ei enää suomenkielistä lääkäriä näe ja hoidon taso on sitä, että potilas siirretään kotiin toipumaan. Syyn sijaan etsitään vain lääkitys, joka takaa,että potilas ei palaa rasittamaan jonoja.

Mielenterveyspuolella ongelmien hoito on ilmeisesti vielä huonommalla tolalla. Ongelmille on vaikeaa saada hoitoa. Ja jos hoitoa on, niin se avo-tyyppistä säilömistä eikä ongelmia korjaavaa. Näiden hoitamattomuuksien jälkiä saamme sitten seurata lehtien palstoilta erilaisina ja eriasteisina väkivallantekoina. Kumpi hoitaminen sitten on lopulta kalliimpaa?

Jälleenrakennuksen ainana Suomeen onnistuttiin rakentamaan kattava ja hyvä tieverkosto, joka kattoi sekä maaseudun että kaupungit. Nyt tuosta tieverkosta ei enää pystytä pitämään täysmääräisesti huolta ja etenkin maaseutujen tiestö on sellaisessa kunnossa, että muutaman vuoden päästä ensimmäisiä teitä joudutaan purkamaan tai laittamaan käyttökieltoon, koska huoltoresurssia ei ole tai se on riittämätöntä.

Meillä on peruskoulun läpi kohta runnottu kaksi lasta, eikä kumpikaan juuri kiittele suomalaista koulujärjestelmää. Koulujärjestelmän hyvä puoli edelleen on se, että se on ilmaista. Mutta sen ilmaisen sisällä ongelmia on paljon. Rahallinen puute pakottaa supistamaan koulujen määrää ja keskittämään lapsia isompiin kouluyksiköihin sekä luokkakokoihin. Jo joskus aiemminkin kirjoitin siitä, mitä opettajien työrauha on koulussa. Yhtä ongelmallista on myös lasten koulukäynti noissa luokissa. Samaa kertovat lasten tarinat kouluruuasta. Ruoka on edelleen ilmaista, pisteet siitä, mutta ruoan taso on pudonnut vuosien mittaan ilmeisen kehnolle tasolle. Enkä suinkaan tätä mielipidettä perusta vain oman perheen lasten mielipiteillle - muistan hyvin, että itse olin monesti nuorena kouluruuasta samaa mieltä.

Epätasa-arvon maa

Olemmeko enää tasa-arvoisia? Suomalaisuuteen kuuluu voimakkaana se, että olemme tasa-arvoisia ja pidämme huolta heikommista. Kuitenkin tänä päivänä pahimmat leikkaukset kohdistetaan esimerkiksi lapsiperheisiin. Verovaroilla en minäkään saa lapselleni hoitopaikkaa, vaan joka kuukausi kaupunki muistaa kolmensadan laskulla. Eipä sillä, tuon laskun maksan mielelläni, sillä päiväkodin hoito on niin tasokasta ja hyvää, että rahalle saan vastinetta.

Entä vanhukset? Se porukka, joka tämän maan rakensi ja säännöt nyky-Suomelle loi, makaa nyt hoitokodeissa vaipoissa odottamassa saavansa vastinetta tekemälleen työlle. Valitettavasti olen omakohtaisesti nähnyt, millle tasolle hoito menee, kun resurssit karsitaan. Ilman oman mummoni ja setäni työpanosta, olisi ukkini hoito melko olematonta ja hoidon sijaan voisi käyttää termiä "säilytys". Ei käy kateeksi niitä vanhuksia, joilla ei ole ketään huolehtimassa tai auttamassa.

Epätasa-arvo on siirtynyt eniten köyhien ja rikkaiden välille. Hyvinvoivassa valtiossa alkaa löytyä jo kolmannen sukupolven drop-outeja eli lapsi ei ole nähnyt vanhempiensa tai edes isovanhempiensa tekevän palkkatyötä, vaan roikkuvan luukkujen välillä anomassa almuja. Kuinka tuo lapsi voisi oppia työn eetosta tuolla mallilla? Samalla, kun nuo syrjäytyneet lapset jäävät työelämän ja koulutuksen pyörän ulkopuolelle, he jäävät ulos myös sosiaalisista ringeistä. Harrastusmaksut ovat vuosien mittaan nousseet sellaiselle tasolle, että köyhien perheet ei futista pelaa. Siis rikkaiden lapset, jotka saavat muutenkin hyvää, myös jylläävät harrastuspiireissä ja pelimatkoilla. Kuulostaako Suomelta?

Meistä on tullut myös suvaitsemattomia. Nykysukupolvet tuskin asuttaisivat siirto-Karjalaisia, vaan sanoisivat, että pysykööt kotimaassaan. Me emme tunnu suvaitsevan minkäänlaisia ulkomaaneläviä maahamme, vaikka todellisuudessa myös meillä Suomessa on tulevaisuudessa sellainen tilanne, että kanta-Suomalaisten määrä vähenee ja heitä korvaamaan tarvitaan kipeästi uutta verta - olkoon minkä väristä tahansa.

Muuta sitten pois, jos ei kelpaa

Miksi en sitten muuta pois, jos täällä on niin paskaa?

Koska täällä on kuitenkin paljon hyvää ja vielä paljon sellaista, josta saa hyvää. Meillä on edelleen maailman puhtain ja siistein luonto. Maamme sijaitsee paikassa, jossa luonnonmullistukset eivät pääse kimppuumme ja elämme alueella, jossa geopoliittinen tilanne on vielä siedettävä. Monella muulla ovat asiat paljon meitäkin huonommin. Seuraan toki huolestuneena Venäjän tilannetta ja muutoksia Venäjän ulkopolitiikassa, mutta pahemminkin voisi olla.

Suomi on suomalaisille edelleen hyvä maa elää. Kuristumme veroihin, mutta saamme niillä edelleen sellaisia palveluja, joita muualla maailmassa ei tarjota. Emme edes ymmärrä, miten hyvin meillä asiat on, koska ilmaiset asiat ovat sellaisia, jotka ovat meillä aina olleet. Ongelma on se, että palvelujen karsinta tulisi tehdä vähän kerrallaan ja kaikkia koskien. Rahan pois ottaminen on paljon vaikeampaa kuin sen jakaminen. En kadehdi yhtään päättäjiämme, jotka joutuvat nuo karsintapäätökset tekemään.

Olemme edelleen maa, jossa on mahdollista tulla mistä vaan mihin vaan. Koulutuksemme on ilmaista alusta loppuun saakka, mikä tarkoittaa, että katuojasta voi nousta tohtoriksi valtion rahalla. Tuota mahdollisuutta ei moni maa tarjoa. Myös työelämässä on mahdollista pärjätä omin avuin. Maassamme ei ole korruptiota eikä naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa.

Lapsistamme pidetään huolta. Meillä on edelleen pitkät äitiyslomat sekä toimiva neuvolaverkosto. Jokainen lapsemme siis saa lähtökohtaisesti mahdollisuuden hyvään elämään.

Osa ongelmista johtuu meistä itsestämme. Olemme liikaa tuudittautuneet siihen, että "joku pitää meistä huolta". Siis heittäydymme hyvinvointiverkostoon miettimättä, mitä meidän pitäisi tehdä itse. Olemme tottuneet liian hyvään ja liian
valmiiseen. Meille tekisi hyvää se, että oppisimme ottamaan enemmän vastuuta itsestämme.

Kokonaisuudessaan voisin lainata jo edesmenneen kenraali Adolf Ehrnroothin viisaita sanoja "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."