Joulu on taas

Olen tainnut jo joissain aiemmissakin teksteissä mainita, että joulu ei ole minun juttu. Ei etenkään tällaisena vuonna, kun kirkon meille neuvottelemat vapaat kutistavat arkea ainoastaan yhdellä säälittävällä päivällä. Perheessämme minut tunnetaankin osuvasti lempinimellä "joulunvihaaja". Se on hieman totuutta laventava, mutta sinne päin osuva nimitys. Yleensä noin marraskuussa alkaakin taistelu joulupuolueen ja joulunvihaajan välillä. Sanasota on armotonta ja joka vuosi rintamalinjat piirretään ja rauha solmitaan vasta joulurauhan julistuksen myötä. Olen tainnut vaimolta saada useampana vuonna varoituksen ja keltaisen kortin joululapsen tai -lasten kiusaamisesta. Enkä taida aikuistua tuosta tavasta koskaan.


En vihaa joulua missään tapauksessa, mutta se ei ole vaan minulle "se juttu". Ja syynä tähän on se, että olen elämässäni melko pitkälle panos-tuotos-ajattelumallin ihminen ja joulussa sijoitettu panos ei minusta tuo samassa suhteessa tuottoa. Ja pidänkin koko joulun ihmettä vain sellaisten ihmisten keksintönä, jotka eivät ymmärrä sitä, kuinka viikon tauoton puunaaminen ja panostus juhla-ateriaan ei käännykään ikuiseksi onneksi, vaan autuus katoaa ovesta purettujen lahjapaperikääröjen myötä.


Annan vaimolleni täyden tunnustuksen, täydet pisteet ja vielä päällekin lisää. Hän edelleen pitää meidän perheessä kiinni siitä, että jouluun kuuluvat perinteet ja tietyt stepit, jotka astellaan. Ihmettelen tarmoa, jolla hän viime viikolla jaksoi siivota ja puunata kodin joka paikan kiiltäväksi, vaikka olemmekin joulun muualla. Samoin mummolassa, jossa olemme joulua viettämässä, hän pääsääntöisesti piiskaa lapset (ja minut) orjallisesti noudattamaan traditioita, jotta joulun fiilis olisi täydellinen. Tällöin minun pääasialliseksi tehtäväksi jää seurata annettuja askeleita - ja olla hiljaa. Tuo järjestely sopii minulle paremmin kuin hyvin.


On minullakin joulussa omat lempitraditioni. Viihdyn ruokapöydässä normaalia paremmin. Jos ei rosollia ja lipeäkalaa lasketa, niin kaikki antimet käyvät.


Ja minulle kävely hautuumaalla ja käynti kirkossa ovat erittäin tärkeitä. En tiedä montaa kauniimpaa näkyä kuin jouluyön hautausmaa, joka kylpee kynttilöiden valossa. Ja tiedän, että jokainen kynttilä merkitsee yhtä yläkertaan lähetettyä ajatusta heille, joita ei enää ole. Eikä tee pahaa kerran vuodessa istahtaa kirkonpenkkiin tunnustamaan syntejään, joita näinkin harras mies ehtii kuitenkin tekemään aimo nipun.


Se, mitä joulussa kaipaan, ovat rauha ja hiljaisuus. Sen tuhoaa mielestäni se kuukausien vouhkaaminen, lahjojen etsintä ja markkinamiesten armoton rummutus kaikissa medioissa. Joulun ympärille rakennettu armoton jatkuvakiire, loppumaton hype ja turha kulutus saavat minut hermostumaan ja vastareaktio iskee välittömästi.


Yleensä minun jouluni alkaakin vasta sitten, kun suklaahumalaiset lapset on vihdoin saateltu peiton alle ja saan istua lahjakirjan ääreen ja nauttia ehkä lasin konjakkia ja kuunnella hiljaisuutta.


Hyvää joulua kaikille niille, jotka joulusta saavat iloa ja voimaa ja nauttivat juhlahumusta. Meille muille rauhaisaa vapaata ja toivottavasti saamme kaikki viettää kivaa aikaa läheisten seurassa.


Ps. Sain muuten tänä vuonna parhaan lahjan jo etukäteen (kiitos vielä kerran vaimo), kun pääsin hierojan käsittelyyn puoleksitoista tunniksi. Paikkoja kolottaa kyllä edelleen, mutta toimistotyön rasittama kroppa ja ennen kaikkea pää kiittävät. Kun kerroin bloggaamisesta ja siitä, kuinka se on yksi niitä asioita, joilla olen alkanut toteuttaa itseäni, hän totesi "niin, sinusta on siis tullut keski-ikäinen nainen" :)