Keski-ikäinen - Pikku Kakkonen

Tänään viettää neljäkymmentävuotispäiviään meille 80-luvun lapsille ah niin rakas lastenohjelma Pikku Kakkonen. Siis tuo lapsuuden iltojen ilo ja aikuisuuden hengähdystauon suoja on saavuttanut myös kultaisen keski-iän. Onkohan silläkin pohdinnassa elämän valinnat ja virheet ja pakollinen tarve tuntea olevansa nuori? Onkohan P2:lla kriisi?

Silloin ennen

Tätä kirjoittaessa odotan kahta asiaa - keskiviikon saunaa ja dokumenttia, joka kertoo pikku kakkosen kasvusta ja kehityksestä. Nuo lyhyet välähdykset vanhoista lastenohjelmista toivat mieleen ehkä noin miljoona muistoa siitä, kun kuvaputkitelkkaria katsottiin. Minulle tuo joka iltainen lastenohjelma sisältää muistoja seuraavista tyypeistä:

- Ransu-koira ja eno-Elmeri
- "Voihan änkeröinen" eli Pelle Hermanni (rauha hänen muistolleen)
- Lasse Pöysti ja iltasadut
- Nukkumatti, jolla oli enemmän vempeleitä kuin James Bondilla (ja joka oli kotoisin itä-Saksasta!)
- Nalle Luppakorva (käsi ylös, joka muistaa tunnuslaulun ulkoa!)
- Timo Taikuri
- Rosvo Rudolf

Kovasti on tuo lasten makasiini muuttunut. Eipä ollut meidän nuoruudessa Senjaa juontamassa, eikä siellä seikkaillut Ryhmä Hau. Mutta oli Pekka ja Ransu ja lapsille sentään ihan kokonainen ohjelma. Tuohon aikaan ei ainakaan minun muistaakseni ollut juuri muuta katsottavaa lapsille kuin P2 ja sitten lauantaisin Pätkis, joka esitti vanhoja Disneyn piirrettyjä. Meillä kotona taisteltiin televisioajasta verisesti lauantai-iltaisin, kun äiti halusi katsoa Lauantaitansseja ja minä tietenkin Pätkistä. Harvoin jäin voitolle... Johtuukohan omat antipatiani Heikki Hietamiesta kohtaan juuri siitä, että hänen naamansa vei minulta niin monta kertaa piirrettyjen tuoman nautinnon. Siinä sitä sitten koko perheen kesken katsottiin, että kuka siellä tanssilattialla mokaa ja näkyykö tuttuja. Vielä  tänäkään päivänä en keksi hölmömpää ideaa televisio-ohjelmaksi kuin Lauantaitanssit - pysyköön manan majoilla ikuisesti!

Nythän maailma on ihan mullin mallin. Lapsille tulee ohjelmia aamuisin ja iltaisin ja monelta eri kanavalta. Pikku Kakkonenkin tulee kaksi kertaa päivässä - eli onko se siis kakskertaakakkonen eli nelonen?

Perheenisät ja -äidit osaavat varmaan kaikki ohjelmien tunnarit ulkoa ja muistavat aika monen hahmon nimen. Tämä johtuu siitä, että kuuntelemme keittiössä, mikä ohjelma on alkamassa, jotta tietäisimme, paljonko rauhallista elämää vielä jatkuu.

Täytyy kyllä arvostaa kaikkia niitä lastenohjelmien tekijöitä. Heillä täytyy olla tekemiseen sataprosenttinen palo - ei tuota muuten jaksaisi. Oma suosikkini on ehkä Neppajymykerho, jossa lapset ovat lähettäneet askarteluja televisioon ja juontaja näyttää perässä, kuinka kukin askartelu on toteutettu. Voin vaan kuvitella, miten paljon lapsen ego kasvaa, kun näkee oman tuotoksensa telkkarissa. Ja toisaalta voin vaan kuvitella, kuinka vaikeaa on välillä pidellä pokkaa noita askarteluja tehdessä. Minä ainakin saattaisin revetä pari kertaa aivan totaalisesti jotain paperisammakkoa kokoon liimatessa...

Toinen suosikkini on ehdottomasti nimipäiväukko - meillä on lapsen kanssa aina arvuuttelukisa, mitä se ukko tällä kertaa tekee. Harmi vaan, että niitä muovailuvahahahmoja on niin vähän, että sama toistuu turhan usein. Hitto, ko osaiskin tehdä niin hyviä muovailuja itse!

Keski-ikäisen P2

Meille keski-ikäisille perheellisille Pikku Kakkonen on ihan toinen juttu. Se on luotettava lapsenvahti, joka tarjoaa aikuisille lyhyen hengähdystauon iltaisin. Kun kello tulee viisi, niin taaperon saa hiljennettyä vähäksi aikaa ja voi ottaa joko nokoset tai saattaa kodin vähäksi aikaa ihmisasumuksen näköiseksi. Jos sattuu oikein hyvä ilta, niin lapsen suosikkisarjoja tulee sellaisessa tahdissa, että arkivapaata tuleekin kokonainen tunti. Ja kun P2:n perään alkaa kolmosella Emmerdale, niin saa arjen rasittama aviomies rauhaa vielä toisenkin tunnin.

Aamuisin taas lapsi katsoo mielellään Pikku kakkosta ennen hoitoon lähtöä. Sillä saa ilmeisesti päivän helpolla käyntiin, kun ensin sängystä siirtyy sohvalle, katsoo vähän lastenohjelmia ja sitten käy pukemaan ja syömään. Vaikka tiedän, ettei se television katselu ehkä kaikkein fiksuin aktiviteetti lapselle ole, niin sallin tuon pienen synnin (koska saan itse juoda kahvin ja lukea lehden rauhassa).

Ja sitten ne viikonloput...

Viikonloppuisin P2 alkaa tuntia myöhemmin. Se on meille tuskaa, koska pieni ei suinkaan nuku sinne kahdeksaan, milloin lastenohjelmat alkavat. Se siis tarkoittaa, että toinen aikuinen herää aikaisemmin ja viihdyttää lasta kahdeksaan, kunnes vahtivuoron ottavat lastenohjelmat. Sen jälkeen sitä voikin sitten liukua lämpimän peiton alle takaisin....veikkaankin, että Pikku Kakkonen on pelastanut monta keski-ikäisten avioliitoa ja seksielämää antamalla ilmaisen lapsenvahdin siksi viiden minuutin mittaiseksi ajaksi, jonka tuo vanhojen ihmisten romantiikkatuokio tarvitsee.

Me keski-ikäiset olemmekin paljosta velkaa Pikku Kakkoselle. Lapsuudessa se tarjosi meille katsottavaa ja meidän omaa viihdykettä ja nyt vanhempana tuo sama kaveri vahtii meidän lapsia ja tarjoaa iltaan pienen hengähdystauon ja viikonloppuisin ehkä enemmänkin. 

Onnea Pikku Kakkonen!