Kumpi kasvattaa kumpaa?

Ensimmäinen lomaviikko takana. Vaimo on töissä ja olemme lasten kanssa päivät keskenämme Eli valtakunta on tilapäisesti minun - niin luulin vielä maanantai-aamuna.

Ajatus: Nukun pitkään ja juon loma-aamun kahvit terassilla samalla, kun kerrankin ehdin lukea lehden kaikessa rauhassa kannesta kanteen.
Todellisuus: Kello 5:54 kuuluu korvanjuuresta vieno kuiskaus "Isi, mennään olohuoneeseen leikkimään". Säikähdän syvästä unesta, pulssi hakkaa miljoonaa ja saan juuri ja juuri silmät auki näkemään kellon. Koska kello on mielestäni hieman liian vähän, koetan suostutella vastapuolen vielä nukkumaan tuokioksi - huonolla menestyksellä. Lopulta aamukahvien erotus työelämään on siinä, että ne juodaan Pressiklubin sijaan leikkimökissä ja lehti on samalla tavalla koskemattomana keittiönpöydällä.

Ajatus: Teen pieniä remontti- ja siistimishommia samalla, kun lapset leikkivät keskenään. Pari lasta tulee helposti toimeen keskenään ja viihtyvät molemmat leikeissä, koska eihän tässä puhuta kuin tunnista.
Todellisuus: Saan homman alulle, kunnes viiden minuutin jälkeen tekeminen keskeytyy massiiviseen riitaan, jota lähden selvittelemään. Lopulta joudun toiminaan yhtä aikaa erotuomarina ja valtakunnansovittelijana ja kannan hävinneen osapuolen porttikiellon saaneena pois isosiskonsa huoneesta. Nyt minulla on jalkani juuressa kolmevuotias pikku apulainen (tai työnjohtaja - katsantokannasta riippuen), joka osaa tehdä kaiken ja tietää paremmin, mitkä ruuvit ruuvataan milläkin vasaralla ja osaa myös neuvoa minua kohti parempia suorituksia. Viikon lopussa minulla on viisi aloitettua hommaa, joista mikään ei valmistu loman loppuun mennessä. Käytännössä kotimme yhteenlaskettu kaaos on todennäköisesti alkutilannetta suurempi.  

Joka kerta, kun lapsi herää kello kuusi, ajattelen ääneen "muista olla kiitollinen, että lapsi haluaa olla kanssasi. Parin vuoden päästä niin ei ole". Tämä on totta - teininä nuo samat lapset eivät halua leikkiä kanssasi eivätkä usein edes nähdä sinua.

Sitä paitsi vihaan yhtä paljon teinien tapaa nukkua siihen saakka, että he syövät aamiaista samaan aikaan, kun minä ja pieni ihminen olemme jo lounaassa. "Mitä haaskausta!" -ajattelen ja kuulen samalla samat sanat, mutta mummoni äänellä, kun nukuin lapsena kesälomilla mummolassa kauas yli sallituista rajoista. Vetelehtiminen on siis ihmisten verenperintöä, joka kulkee vallitsevana sukupolvesta toiseen.

Viikko tuon kolmevuotiaan elohiiren kanssa on ollut äärimmäisen kasvattavaa - meille molemmille. Hermot siihen pikku-paholaiseen menevät keskimäärin seitsemänkymmentä kertaa päivässä ja kun lapsi ei kasvatusoppaiden vakuutteluista huolimatta lopeta tavaroiden syömistä tai sohvalla hyppimistä kahdeksannenkymmenennen kieltokerran jälkeen, kiroan kaikki kasvatustieteilijät ja muut himphamppu-neuvojat alimpaan helvettiin ja vielä siitäkin alaspäin. Kerta toisensa jälkeen huomaan aloittaneeni huutokilpailun pienen ihmisen kanssa ja joka kerta jään tavalla tai toisella alakynteen - ja lopulta syömme jälleen kerran yhdessä jäätelöä ja vedämme happea. Jos tämä viikko ei muuta ole kasvattanut, niin ainakin itsehillintää ja hermoja. 

Yhtä paljon kuin suutun tuolle ihmiselle, myös hämmästelen sitä suurta kiinnostuksen ja ihmettelyn määrää, mitä nuo kiharoiden ympäröimät aivot sisältävät. Miksi en itse näe maailmassa noita samoja ihmeellisiä juttuja? Koska olen elämääni kyllästynyt ja paatunut keski-ikäinen. Lapsen maailma on rakennettu samoista atomeista kuin meidän aikuistenkin, mutta se sisältää valtavan paljon erikoisia asioita, joita on ehdottomasti pakko pysähtyä katsomaan. Tuon asian voisin ottaa opikseni.

Tämän kirjoituksen idean sain matkatessani kuutostietä pohjoiseen ja muistellessani viikkoa, joka rankkuudessaan vetää vertoja pahimmille työviikoille. Luulin, että päällimmäiset muistot koostuisivat siitä, että viikko sisälsi melkoisen määrän riitaa, itkua , taistelua vallasta ja kasvukipuja. Mutta ei suinkaan - päällimmäisenä ajattelin sitä, kun pieni lapsi kietoo kätensä kaulan ympärille ja sanoo "kiitos isi, kun veit minut luontoretkelle, siellä oli tosi kivaa"

Siis loppujen lopuksi, kumpi lopulta kasvattaa toistaan enemmän - vanhemmat lapsiaan vai lapset vanhempiaan?