Kutsumuksen perässä kulkijat

Mikä tekee papista papin ja mikä sairaanhoitajasta sairaanhoitajan? Mikä saa nuoren urheilijan uhraamaan aikansa ja energiansa ja jopa terveytensä lajille, jossa rahallisen menestymisen mahdollisuudet ovat enemmän pakkasen puolella kuin Suomalainen tammikuu? Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on elämässään kutsumus johonkin ammattiin. Toiset syntyvät kutsumuksensa mukaiseen muottiin heti elämänsä alussa, mutta toisille kutsumuksen vuolee esiin elämä. Lopputulos on kummassakin tilanteessa sama. Sitä seisoo stoalaisen patsaan lailla oman ammattinsa takana, vaikka maailma pistäisi kuinka kovasti hanttiin. Vai väitättekö, että tänä päivänä maailman ihanin ammatti on olla sairaalan päivystyksessä yöhoitajana katsomassa hallusinoivien narkkarien perään tai vastavuoroisesti paimentaa akateemisen loppututkinnon turvin vittua latelevia teinejä ja pelätä löytävänsä itsensä käräjiltä tai vaihtoehtoisesti karkeasti editoidun Youtube-videon tähtenä.

Kummallista on, että juuri kutsumusammattien edustajien oloja tunnutaan kuristettavan eniten. Poliisien määrää vähennetään sille tasolle, että yössä saa konstaapeli kummasti etsiä kaveria ja arkisellä maantiellä olen partiota tainnut nähdä nopeusvalvonnassa joskus silloin, kun Yhdysvalloissa oli vielä oikea presidentti. Ja sama koskee sairaanhoitajia - yhteiskunnan heikko veto kuristaa ensin hoitajien kukkaroa ja pienen kuristuksen jälkeen myös saatavuutta. Entäs opettajat sitten? Luokkakokoja kasvatetaan ja samaan aikaan työolot luokan sisällä muuttuvat hankalimmiksi. Meidän ihan itse kasvattamamme sukupolvi voi luokkahuoneissa huonommin kuin kukaan kasvihuoneilmiötä edeltäneistä sukupolvista - vaikka joukossa on jokunen sodankin nähnyt vuosiluokka.

Sitä ihmettelee, mitä itsellä ei ole

Kutsumus on halu tehdä jotain työtä tai tehtävää välittämättä siitä, tuottaako se koskaan riittävästi aineellista, tai maineellista, hyvää. Kutsumus tai haave ei myöskään ammattia katso - yhtä lailla himo voi tulla kirjastonhoitoon, lehdenjakoon kuin lakimiehen uraankin. Kutsumuksen eteen on valmis näkemään vaivaa ja on halukas pääsemään haaveammatissa eteenpäin, vaikka se ei helppoa olisikaan. Otetaan vaikka joka sortin taiteilijat. Moni maalari/kuvanveistäjä/kirjailija/runoilija on halukas uhraamaan mahdollisen turvatun toimeentulon porvarillisessa ammatissa sen eteen, että he saavat tehdä juuri sitä, mitä rakastavat.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista kutsumusta mihinkään. En ole haaveillut mistään tietystä ammatista tai omannut tahtotilaa ihmisten auttamiseen, kasvattamiseen tai edes sakottamiseen. Omiin ammatteihini olen ajautunut askel kerrallaan kuin ajopuu Pielisjoen virrassa. Ja samalla tavalla on joskus tullut pohjakosketuksia ja pieniä kolhuja ja välillä taas on virta vienyt aika kovaakin eteenpäin. On tullut tilaisuuksia tehdä hienoja juttuja, niin en uteliaisuuttani ole malttanut jättää kokeilematta. Täten eläen tämä elämä on ollut kovin vaiherikasta, mutta eteenpäin juoksevaa.

En ymmärrä, miten jollekin voi syntyä kutsumus tiettyyn ammattiin. Mutta kun seuraan ihmisiä, jotka ovat haaveammatissaan, on heissä tietynlainen kirkas aura. Se näkyy varmuudessa, millä ammattia hoitaa. Se näkyy siinä, että paskojen päivien konsentraatio työpäivien joukossa on pienempi kuin meillä muilla. Pienet asiat eivät kutsumustyössä harmita, koska saa elää unelmaansa. Väitän, että mikään ammatti ei ole #läpeensämukava ja #ainaihana, saatikka #parastajokapäivä tai #päivääkäänenvaihtaispois - mutta väitän samalla, että omaksi koetussa työssä vastoinkäymisiä sietää parhaiten.

Kääntöpuolena on tietenkin se, että ilman jonkinsortin kutsumusta, on työn tekeminen vaikeaa. En voisi kuvitella pappia, joka tekee papin työtä ilman uskoa. Samoin on vaikea uskoa, että opettajana tai lastenhoitajana pärjäisi ihminen, joka ei siedä lapsia. Minä en ehkä lähtisi edes kokeilemaan - kumpaakaan. Onneksi omiin lapsiin ei kutsumusta tarvitse - heitä jaksaa, koska on pakko ja koska haluaa nähdä, että seuraava sukupolvi voi päästä itseään paremmin unelmiinsa kiinni.

Miksi joku ei noudata kutsumustaan?

Eniten ihmettelen niitä ihmisiä, jotka eivät noudata kutsumustaan. On ihmisiä, jotka eivät ota riskiä urheilu- tai vaikka taitelija-uralla, koska pelkäävät menestyksen puutetta tai oma usko ei riitä siihen, että kutsumuksesta saisi tehtyä ammatin. No yleensä poroporvarillisen ammatin valinnan takana on pelkkä laiskuus - insinöörinä pärjää paremmin ja helpommin kuin haiku-runojen rustaajana.

Tunnen monia taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin turvallisen tien kuin ottavat riskin. Se on minusta sääli. Itse haluaisin, että olisi edes yksi juttu, jossa olisin niin lahjakas, että se kääntyisi ammatiksi tai edes tuottavaksi harrastukseksi. Lahjojen hukkaaminen on suurempi vääryys kuin se, että yrittää sitkeästi vaikka lahjat tyystin puuttuvat. Jos tämä käännettäisiin Idols-maailmaan, niin enemmän arvostan tyyppejä, jotka menevät koelauluihin heikolla laulutaidolla verrattuna niihin, jotka jättävät menemättä, vaikka lahjoja olisikin.

Lasten kanssa olen koettanut kulkea sellaista tietä, että pystyisin tukemaan ja kannustamaan lapsia löytämään oman polkunsa. Olen nähnyt, että akateeminen loppututkinto ei valitettavasti ole miljoonatuloja takaava onnenlähde. Olen myös nähnyt, että jokainen ammatti vaatii tekijältään paljon, jos meinaa menestyä. Ja sen lisäksi tänä päivänä helppoja töitä alkaa olemaan näkymättömän vähän. Paras tapa viedä lasten uraa eteenpäin, on kannustaa siihen, että he nuodattaisivat sydämensä ääntä ja olisivat välittämättä edellisen sukupolven horinoista. Kutsumuksen mukana kulkeminen on kuitenkin moninverroin helpompaa kuin se, että vedät arjen kivirekeä perässä joka päivä taistellen epäsopivan työn raskautta vastaan.

Luojan kiitos ajan henki on nuorille tietyssä mielessä armollisempi kuin meille aikanaan. Nuorilla on vapaus valita - ja ennen kaikkea nuorilla on vapaus erehtyä ja aloittaa alusta. Ammatinvaihtajia ei katsota vinoon, vaan uuden elämän aloittaminen on suhteellisen helppoa ja jopa suotavaa. Ensimmäistä ammatillista valintaansa tekevä nuori on vasta aikuisuuden kynnyksellä, eikä hänellä voi olla tietoa siitä, mikä maailman ammateista olisi itselle se passelein. Ja maailma muuttuu. Sitä ammattia, johon nyt opiskelet, ei ehkä kymmenen vuoden päästä ole olemassakaan. Tee siinä sitten loppuelämän valintoja.

Sitten ovat vielä nämä yrittäjät

Kutsumusammatin yksi sivuhaara ovat yrittäjät. Heitä ei ehkä voi laskea kutsumustaan seuraajiksi, sillä heidän tekemisensä on enemmän silkkaa hulluutta kuin pelkkää kutsumuksen seuraamista. Tunnen muutamia yrittäjiä ja olen tullut siihen lopputulokseen, että he ovat täysin oma rotunsa. Yrittäjät pistävät käytännössä kaiken peliin sen eteen, että luovat työtä itse itselleen ja parhaassa tapauksessa vielä isolle joukolle muita. Yrittäjät näkevät tilaisuuden siellä, missä muut näkevät pelkän jalkojen alla hyllyvän suon. Ja yrittäjän usko ei huoju silloinkaan, kun tili huutaa nollaa ja laskupino pöydällä kasvaa. Jos jossain on nähtävissä vaikka heikompikin valonkajo, niin sieltä se kaivattu tulo kaivetaan.

Älkää käsittäkö väärin - en pidä yrittäjiä hulluina pahuuttani, vaan sen takia, että tuollaista eforttia on aivan pakko ihailla. Ihailen suunnattomasti tapaa, jolla yrittäjät ottavat riskejä ja sietävät epävarmuutta. Olen myös huomannut, että yleensä yrittäjillä on terveempi näkökulma työn arkeen ja siihen, kuinka työelämässä pärjää. Siellä ei pärjää sillä, että ensin huolehditaan omista eduista ja tuloista ja vasta sen jälkeen keskitytään työn tekemiseen ja tuloksiin.

Monesti yrittäjä on myös paras työnantaja. Yrittäjä pyrkii aina pitämään huolta omistaan ja näkee vaivaa sen eteen, että työntekijöillä säilyy halu tehdä töitä ja menestyä. Yrittäjä on toki kova ja armoton, mutta myös rehellinen.

Seuraavaksi viittaan hieman viime viikkojen naurettavaan irtisanomislaki-keskusteluun. En tunne yhtään yrittäjää, joka etsii paikkaa irtisanoa hyvä työntekijä tarpeettomasti. Mutta en myöskään tunne yhtään yrittäjää, joka epäröisi irtisanoa työntekijän, joka vaarantaa koko yrityksen toiminnan ja toimeentulon. Irtisanomislain mukainen irtisanomisen helpotus on käytännön elämässä pelkkää kosmetiikkaa. Tuota irtisanomislain mukaista suojaa tarvitsevat enemmän isot yritykset, joita ammattiliitot pystyvät kyykyttämään ja joissa työn arjen valta on jaettu työnantajan ja työntekijäjärjestön kesken. Pahimmillaan se tarkoittaa, että ammattiyhdistysliike seisoo yrityksen kilpailukyvyn tiellä ja lopulta tilanne kääntyy jopa omaa henkilöstöä vastaan. Se tilanne ei ole terve ja tarvitsee lain tukea parantuakseen.

Albatrossi, joka lepäämättä liitää

Aihe viikon kirjoitukseen tuli Junnu Vainion biisistä "Albatrossi". Tällä viikolla julkaistu uusrealistinen taiteilijaelämänkerta houkutteli kuuntelemaan Junnun kuolemattomia sanoituksia, joista yksi legendaarisimmista on Albatrossi:

Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin,
kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin.
Niin jäi koulu kesken sulla,
piti mun myös mukaan tulla,
mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.
 
Sun lähtöäsi seurasin mä päässä laiturin.
Me viisitoista vuotiaita oltiin kumpikin.
Sinä pidit oman pääsi.
Säädit itse elämääsi
Koit nuorena sen kaiken,
mistä turhaan uneksin.
 
Albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Taivaan sinessä saat vapaana sä kiitää.
Lapsuustoverini vanha merimies.
Lapsuustoverini vanha merimies.
 
Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt
ja tutkit tarkkaan kauniit
Honolulun kaislavyöt.
Minä jatkoin lyseossa,
sitten kunnanvirastossa.
Ei kutsumuksen mukaan
satu jokaiselle työt.

Ja töiden jälkeen yhä useammin iltaisin,
mä kapakassa istuin,
lasin pohjaan tuijotin.
Miksen lähtenyt sun mukaan?
Mua ymmärrä ei kukaan.
Mä elämältä olin odottanut muutakin
 
Sain kuulla että Tornator jo romutettu on.
Mä itse tunsin kokeneeni saman kohtalon.
Eipä ollut virkaa enää.
Tumma puna peitti nenää
ja rannalla mä yksin istuin nousuun auringon.
Kun lähelleni näin mä naurulokin kaartavan,
niin tiesin, että jotakin nyt vihdoin oivallan:
Siinä sielu on sen miehen,
jonka työt jää puolitiehen
ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman.
 
Mut albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää,
jos teen työni kuten vanha merimies,
jos teen työni kuten vanha merimies.
 
Lauluntekijät: Juha Vainio