Luopumisen sietämätön keveys

Me ihmiset tunnumme hakevan elämäämme koko ajan tasapainoa. Koko ajan tulee uusia asioita, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta. Toisaalta taas vanhat asiat menettävät merkitystään ja ne tekisi mieli hylätä. Saamme ideoita, jotka on ihan pakko toteuttaa ja toisaalta taas huomaamme, että jokin vanha harrastus on saattanut jäädä "vahingossa" hyllylle lepäämään.

Ainakin minusta on vaikeinta tunnustaa itselle, että jostain vanhasta on aika luopua - olipa syy sitten mielenkiinnon hiipumisessa tai yksinkertaisesti siinä, että harrastus tai "juttu" ei nyt vaan sovi tähän ruuhkavuosi-keski-ikä-hässäkkään.

Sitä jotenkin pitää vaan kiinni vanhasta, koska se on totuttua ja tuttua. Yhtä paljon kuin pelkää uutta, suojelee myös vanhaa, koska tietää, että vanhan kanssa pärjää varmasti. Monesti juuri keski-ikäisen suurin vihollinen on muutos. Mielikuvissa keski-ikää kuvataan siten, että siinä nuoruuden toilailut jäävät taakse ja alkaa elämän seesteinen vaihe. Höpöpuhetta!

Samoin sanotaan, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on enää tarttua uuteen tai edes oppia uutta. Ikään kuin nuoruusvuosien hulluttelevien kokeilujen jälkeen sitä istuisi sohvalla ja alkaisi muistella juuri taaksejäänyttä elettyä elämää. Joo, höpöpuhetta tuokin.

Todellisuudessa keski-iässä kohtaavat varallisuus, aika ja mielenkiinto. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun kaikki rahaa syövät (joskus kirjaimellisesti) lapset on viskottu pitkin maailmaa selviämään omillaan (ja lukot vaihdettu ja osoite muutettu niin salaiseksi, että voidaan myös varmistaa jälkikasvun pysyminen poissa). Keski-iässä, kuulemma, jotkut saavat jopa lainansa maksettua ja eikä dementia pahemmmin ole runnellut aivojemme herkkää rakennetta. Me keski-ikäiset olemme siis loppujen lopuksi kaikkein eniten alttiita oppimaan ja kokeilemaan uutta. No tiedän kyllä tapauksia, joissa jopa uuden puhelimen käytön opettelu on saanut ihmisen hulluuden ja hermoromahduksen partaalle...

Häpeän viitta - jälleen kerran

Olen aikaisemminkin puhunut häpeän viitasta, johon verhoudumme. Nolostelemme tekemisiämme ja keskitymme turhaan siihen, mitä muut meistä ajattelevat. Tällöin puemme päälle häpeän viitan, jonka alle suojaudumme. Siellä on helppoa, turvallista ja ennen kaikkea riskitöntä olla. Ja viitan alla pysyy, kun ei koskaan kurottele sen ulkopuolelle katsomaan, mitä maailma voisi tarjota.

Minä huomasin karistavani omaa viittaani vasta tässä ihanassa keski-iässä. Sitä ennen koetin kaikin mahdollisin keinoin pysytellä tutuissa ja turvallisissa ympyröissä, joissa tiesin varmasti selviäväni. Ennen olisi ollut suoranainen kauhistus lähteä kokeilemaan jotain uutta harrastusta tai alkaa opettelemaan vaikka uusia kieliä (vaikka olen aina tykännyt sekä opiskelusta, että vieraista kielistä). No jos tarkemmin ajatellaan, niin tuskin olisin vielä kymmenen vuotta sitten pistänyt pystyyn tätä blogiakaan - ihan siitä pelosta, että ihmiset nauraa. No nyt taas juna on kääntynyt siihen suuntaan, että mielelläni näen ihmiset nauramassa näille teksteille....niin no ehkä eri tavalla kuin ennen.

Bye bye Drag Star

Notta mistäkö nämä ajatukset taasen tulivat mieleen....

Jouduin myymään pois rakkaan moottoripyöräni ja siis samalla luopumaan harrastuksesta, joka oli osa minun identiteettiäni. Syy myymiseen oli se, että pyörään tuli sen luokan tekninen vika, jota en itse olisi osannut korjata ja sen korjaaminen ei minulle ollut rahallisesti järkevää. Sen sijaan tiesin, että pyörä löytää kodin sellaisista käsistä, jotka pyöriä osaavat korjata.

Eilen sitten pyörän uusi omistaja kaartoi pihaan ja vei rakkaani mennessään. Kun tulin sisään,  vaimoni osuvasti kysyi, onko fiiils haikea vai helpottunut. Mietin tuota kysymystä pienen tovin ja kuuntelin itseäni. Sitten totesin, että enemmän tässä taitaa helpotusta olla.

Pyörä seisoi pihassa jo muutaman kesän niin, etten ehtinyt sillä ajamaan. Joka kerta, kun katsoin pyörää, harmittelin, kuinka vähän sillä on käyttöä ja kuinka vähän ehdin viilettää tukka hulmuten mutkaisia teitä. Ja nyt kun pyörää ei ole, huomaan, että se vapautti kummallisesti energiaa, jonka voin suunnata johonkin muuhun. Eli tuo pyörä ja ajatus moottoripyöräilystä oli vanginnut minut niin, etten olisi varmaan luopunut ajamisesta kokonaan, jos tuota vikaa ei olisi tullut. Lienee pakko todeta, että tässäkin onnettomuudessa oli pieni siunaus sisällään.

Ja sitten tuo opiskelu...

Tuskailin viime viikolla sitä, että pitäisi noille työmatkoille kehittää hieman ajanvietettä. No tavallaan se onnistui ja tavallaan ei. Löysin nimittäin verkosta parikin sovellusta (aika modernia, eikö totta?!), joiden avulla kielten opiskelusta on rakennettu jonkin sortin peli - tai leikki. Nuo appsit siis tarjoavat erilaisia harjotteita, joiden avulla sanavarasto karttuu ja näköjään pikkuhiljaa sitä alkaa kieltä oppia. Suosittelen ehdottomasti testaamaan, jos vähänkään on poltetta kieltenopiskeluun!

Vanhaminämäisesti nolostelin ensin, että voikos sitä nyt tässä keittiönpöydän ääressä alkaa opiskelemaan espanjaa, kun kaikki kuulee ralliespanjamaisen ääntämykseni. Mutta sitten raotin taas tuota häpeän viittaa ja mietin, että mitäs minä häpeilen. Nauratan perhettäni jo niin monella muullakin jutulla, että menköön samaan piikkiin. Ja hauskaa on piisannut niin minulla kuin ilmeisesti muillakin.

Itse käyttämäni sovellus löytyi Apple storesta nimellä Duolingo. Tämä on ilmaisohjelma, jossa voi valita, kuinka paljon haluat päivässä kuluttaa opiskeluun ja millä tasolla opiskelet. Toinen löytämäni kielisovellus, jota myös keskustelupalstoilla kehuttiin, on maksullinen ja nimeltään WordDive. Siinä on tutustumisen jälkeen kiinteä kk-maksu. Tähän ajattelin siirtyä, jos todella sytyn tuolle opiskelulle.

Suunnitelmani kielten suhteen on se, että aluksi verestän hieman espanjan taitojani. Opiskelin kieltä pari kurssia yliopistossa, mutta homma jäi harmillisesti alkutekijöihin. Olin varmaan mieleenpainuva opiskelija, kun olin aamulla mennyt ensin kuuteen töihin ja siitä kampesin espanjan tunneille kymmeneksi. Opettaja Lopez muistaakin minut "tunneilla nukkuvana poikana....". Mutta hyvä opettaja jätti kytösen polttamaan ja kielen sekä sen opiskelun mieleen.

Todellinen päämääräni on kuitenkin oppia venäjää ja päästä soveltamaan sitä ihan käytännössä tuossa rajan takana. Haaveeni on päästä turistina Pietariin ja siellä pärjätä jotakuinkin omin avuin. No siihen nyt on vielä matkaa, mutta mitäänhän ei saa, jos ei haaveile.

Hauskaa alkaa viikkoa - ei oo kellekään kiva, että nämä lyhyet viikot on taas taputeltu ja alkaa pitkä talvi ennen pääsiäistä. Koettakaa jaksaa, jokainen!