Massa liikkumassa

Eilen illalla tulin töistä hieman normaalia aikaisemmin - perinteinen puolen tunnin nuokkuminen sohvalla ja sen päälle ruoka. Päätin kuitenkin rikkoa rutiineja ja yllättää itseni. Mahtavan keväisen auringonpaisteen houkuttelemana läksin pitkästä aikaa kävelylle. 

Ennen lähtöä otin pikaisen vilkaisun eteisen peiliin ja edelleen sieltä tuijotteli daddy-vartalon omaava keski-ikäinen mies. Ei ehkä enää niin komea, mutta oman genrensä 100% puhdas edustaja. Kohautin olkapäitäni, tungin napit korviin ja Aamulypsyn uusinta kuulumaan. Päälle hieman sportimpaa vaatetusta ja ei kun keväiselle baanalle. Kolmen vartin ei-niin-voimakävelyn päälle olo oli kummallisen virkeä ja sanoisinko jopa elinvoimainen. Siinä kävellessä ehdin ajatella monen monta ajatusta - muun muassa tämän postauksen rungon.

Voin helposti tunnustaa kärsiväni puutteesta - siis liikunnan puutteesta. Tuo liikunnan vaihtaminen laiskotteluun näkyy siinä, että vartaloon on ilmestynyt teletappi-kukkulaa muistuttavia pyöreitä muotoja. Lisäksi jokainen ylösnousu sohvalta saa huulilta purkautumaan kevyen ähkäisyn. Kehon tuntee edelleen, mutta eri syistä. Jos ennen kehossa tunsi lihaksia joka paikassa, niin nyt se tuntuma on vaihtunut eri näköisiin ja kokoisiin kolotuksiin ja pakotuksiin lihasten olemattomissa paikoissa. Keho siellä huutelee, että missäs ne tänne tarkoitetut muskelit ovat. Suoraan sanottuna olen päästänyt itseni parissa vuodessa rapakuntoon. Miksi ihmeessä??

Enhän minä aina ole tällainen ollut?

Minulla on takana vähintään kohtalainen historia liikunnasta. Olen pienestä pitäen tykännyt urheilusta ja ehtinyt harrastaa useampia lajeja. Lapsena tuli junnujoukkueissa testattua jalkapallot ja jääkiekot ja lopulta päädyin valitsemaan omaksi lajikseni uinnin. Uimahallien kloorinkäryssä vierähtivät sitten teinivuodet, kunnes minua kutsuivat pussikalja ja naiset. No nuo kaksi antidopingia eivät paljon kuntoa kohottaneet ja voimakkaasti ne vieraannuttivat minutkin kaikesta ylimääräisestä liikunnasta muutamaksi vuodeksi - kunnes rakastuin liikuntaan uudelleen.

Lukiossa löysin itseni yllättäen kuntosalilta ja olin juuri kuin se Eppu Normaalin urheiluhullu, joka päätti pakaroistaan tehdä niin isot, että silmät putoavat naisten päistä. Treenaaminen sopi minulle elämäntapana ja harrastuksena. Olin salilla kuin kotonani ja pidin siitä, että tekemisen tulokset näkyivät koko ajan ja tekemisen tahdin sai määrittää itse. Taisin ottaa parhaimmillaan treenatessa kymmenen kiloa vuodessa, kunnes rakastuin jälleen...

Opiskeluiässä rakastuin jälleen bilettämiseen ja lopulta bilettäminen vaihtui pariutumiseen ja tasaiseen perhe-elämään. Kun koetti yhdistellä opiskelua, työntekoa sekä opiskelijaelämää, niin liikunta tipahti veneestä kuin se kuuluisa eno. Tuli seitsemän vuoden tauko, jossa sali vaihtui pitkiin kävelyihin, luontoretkiin ja yleishyödylliseen jolkotteluun paikasta toiseen. Siten taas elämä alkoi viskellä ja lopulta rakastuin uudelleen....

Löysin vuosien jälkeen (oikeastaan seitsemän laihan vuoden jälkeen, noin raamatullisesti sanoen) itseni jälleen salilta ja alkoi treenikuuri kakkonen. Sen aikana otin itseäni uudestaan niskasta kiinni ja treenasin itseni hyvään kuntoon. Sain päälle rutiinin ja tiukan elämänrytmin, missä ohjelmaan kuului enemmän ruokaa, proteiineja sekä kuntosalia ja vähemmän baareja, biletystä ja krapulaisia viikonloppuaamuja. Keho tuntui ja näytti hyvältä.

Kuinka päädyit tuosta olotilasta tähän nykyiseen, kysyin ohuesti keskivartalolihavalta peilikuvaltani?

Mää ny vaan ole tämmöttis

Raaka ja rehellinen vastaus kysymykseen on se, että annoin periksi. Jossain vaiheessa elämässä tuli muutamia takaiskuja. Ensin repesi napa ja sen jälkeen kuoli isä. Ensimmäinen herätti ajatuksen, että jos liikunta ei ehkäise vammoja, niin miksi liikkua. Toinen taas kertoi, että jos 2000 kilometriä talvessa hiihtävä perusterve mies kuolee noin vaan sänkyynsä, niin mitäs hyötyä siitä liikunnasta muka on - ei se isääkään suojannut?! Menetin totaalisesti uskoni liikunnan terveelliseen voimaan.

Perheessä oli pieni lapsi ja pari isompaa, jolloin ajalle oli aina joku ottaja. Treenaaminen ja sen mukainen elämä vaati sitä, että aikaa oli järjesteltävä. Olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa sen eteen, että pääset liikkeelle. Enää ei voinut lähteä salille säännöllisesti ja tasaisella rytmillä. Joka kerta, kun tein lähtöä salille, tunsin itseni rikolliseksi, koska kotona olisi ollut muutakin tehtävää. Pienen lapsen kanssa yöunet olivat välillä mitä sattuu ja aamuisin en saanut itseäni ylös, jotta olisin jaksanut treenata ennen töihinlähtöä. Treeniajat vaihtelivat ja säännöllisyys katosi. Pikkuhiljaa käyntikertojen välit kasvoivat ja samalla kynnys palata salille nousi Eiffel-tornin korkeuksiin. Rytmin ja tasaisuuden kautta katosi myös motivaatio. Pikkuhiljaa huomasin, etteivät kroppa tai aivot kaivanneet liikuntaa, vaan ne adaptoituivat olemaan sohvalla. Jos olin ennen koukussa salilla käymiseen, niin nyt olin koukussa sohvaan. Niin koukussa, ettei ylösnousua näkynyt.

Vaikka kuulostaa siltä, että sysään syytä omaan liikkumattomuuteeni muiden harteille, niin sitä en tee. Nuo kaikki ovat oikeasti vain sitä, että hain tekosyitä olla tyhmä, laiska ja saamaton. Liikuntaan löytyy aikaa aina, jos sitä oikeasti haluaa. Samoin lajeja löytyy nykyisin niin monia erilaisia, että niistä löytää itselleen passelin ja lajia voi vaihtaa, jos moti yhteen loppuu. Nyt vaan loppui moti koko liikuntaan. 

Korjausliike

Kun tuolla kävellessä puuskutin menemään omalla M.A.D-vartalollani (Middle-Aged-Daddy), niin mietin, kuinka tilanteen saisi korjattua. Jos liikunta ei ole ollut vierasta edelliseen kolmeenkymmeneen vuoteen, niin miksi se olisi nyt? Pitäisikö tuo motivaatio rakentaa jonkun pantin kautta? Jos teen vaikka viidensadan euron talletuksen, jonka saan itselleni puhtaasti huvitteluun sen jälkeen, kun vuoden aikana on liikuntasuorituksia tullut X kappaletta. Sitten jos noita suoritteita ei tule, niin raha meneekin vaikka vaimon alusvaaterahastoon (toki siitä silloin hyödyn minäkin, mutta en niin paljoa).

Ykkösjuttu olisi motivaation löytäminen. Minun pitäisi onnistua palauttamaan oma uskoni siihen, että liikunta on jees ja urheilu on hyvästä. Pitäisi jostain repiä halu liikkua niiden ratkaisevien muutaman kuukauden ajaksi, jotta saisi jälleen rutiinin päälle. Ja kun rutiinin saa päälle, niin homma rullaa kuin maratonjuoksu. Liikunnassa ongelmallista on aloittaminen ja sen jälkeinen tuskainen alkutaival. Kun on taistellut läpi kivuliaan startin, niin rutiinia ei niin helpolla enää pysäytäkään. Liikunnasta tulee elämäntapa ja osa arkea.

Nyt olen iloisena katsellut, kun vaimoni on löytänyt itselleen mieluisen harrastuksen. Hieman (positiivisesti) kateellisena heipattelen hänet pari kertaa viikossa intoa puhkuvana treeneihin ja huomaan jo nyt, että harrastus on tehnyt hyvää. Liikunta on antanut selvästi lisää virtaa akkuihin ja myös pääsy kodin ulkopuolelle omaan harrastuspiiriin tekee silminnähden hyvää. Pidän peukkuja, että kohta alkutaival olisi taisteltu ja hänellekin treeneistä tulee elämäntapa ja rutiini, jota noudatetaan orjallisen tarkasti.

Toinen auttava tekijä olisi se, että harrastaisi liikuntaa jonkun kanssa - olisi osa jotain ryhmää tai jos treenaisi salilla, niin hankkisi treenikaverin. Lukiossa meitä kävi salilla muutaman jullin kiinteä porukka ja silloin treenaaminen olikin varmaan kaikkein hauskinta. Siinä tuli hieman vertailukohtaa siihen, miten treenit purevat ja "paljonko sieltä penkistä nousee". Ja kun salilla sovittiin käytävän, niin sosiaalinen paine ehkäisi sen, ettei treenejä jättänyt koskaan väliin. Ja tulihan saliporukasta oma posse, jonka kanssa läppää heitettiin sitten muustakin kuin treenaamisesta.

Kolmas juttu olisi "sen oman jutun" löytäminen. En tiedä, palaisinko nyt salille vai etsisinkö jotain muuta harrastusta. Kuntosali on ja tulee aina olemaan ikuinen rakkauteni, mutta jos motivaatio siellä treenaamiseen katosi, niin ehkä onkin paikallaan etsiä jotain muuta. Miten ja mistä aloittaisin lajikokeilut ja mitä kaikkea pitäisi testata "sen oikean" löytämiseksi?

Eteenpäin!

Joka tapauksessa nyt alkavat olla viimeiset hetket tehdä kunnon korjausliike, jos meinaan palata liikkuvamman elämäntavan pariin vapaaehtoisesti. Minun geeneillä ja elämäntavoilla toinen vaihtoehto on, että korjausliikkeen tekee lääkäri, joka ensimmäisen infarktin jälkeen kehottaa voimakkaasti harkitsemaan kuntosalia tai lenkkipolkua puhkipierryn sohvan sijaan.

On siis aika alkaa etsiä jotain, mikä saisi tämän omenavartalon hytkymään jonkin urheilulajin parissa niin, että pikkuhiljaa kasvaisi kunto ja sitä kautta myös positiivisempi elämänasenne. Jotain kautta on löydettävä usko siihen, että liikunta tekee hyvää ja niiden alkutaipaleen lihaskipujen takana on jotain positiivista ja elämänlaatua kohottavaa.

Ja toki minäkin vielä jaksan uskoa, että kaiken sen pehmeän keskivartalon sisällä asuu edelleen se lihaksikas atleetti, jonka pari vuotta sitten tuohon ruskeaan rasvaan käärin. Nyt se on vaan kaivettava esiin ja se vaatii raakaa työtä.