Mistä keski-ikä alkaa?

On aika palata jälleen blogin juuriaiheiden pariin ja miettiä tätä kultaista keski-ikää. Edes Wikipedia ei osaa sanoa, mitä keski-ikä on ja mistä se alkaa. Pohdinnoissaan tuo moderni ensyclopedia pääsee ainoastaan siihen, että keski-ikä on ihmisen elämänvaihe nuoruuden ja vahuuden välissä. No daah - tuohon pystyy jo yksinkertaisinkin sosiologi.

Edes tiede ei pysty tarkkaan sanomaan, milloin ihminen on keski-ikäinen. Keski-iän sanotaan alkavan joko neljäkymppisenä tai neljävitosena ja päättyvän joskus 60-65 ikävuosien välissä. Tiede liittää keski-iän naisten osalta lisääntymisiän loppuvaiheisiin ja ilkeää vielä väittää, että miesten keski-ikä alkaisi naisia noin viisi vuotta myöhemmin.

En allekirjoita mitään noista väitteistä - en ikää, en syytä, enkä varsinkaan sitä, että keski-iän alku olisi jotenkin sukupuolisidonnaista. Ainoa, mistä olen väitteiden kanssa yhtä mieltä on, että tarkkaa ikää tai rajoja keski-iälle ei voi määritellä.

Ja yleensä jos ollaan eri mieltä, niin on korrektia kertoa asioille oma vaihtoehto. Tässä siis Ra(s)kaan keski-iän versio siitä, mitä on keski-ikä ja mistä se alkaa.

Keski-ikä alkaa siitä, kun ihminen tajuaa oman kuolevaisuutensa

Minäkin näen ihmisen elämässä kolme vaihetta, jotka ovat nuoruus, keski-ikä ja vanhuus. Nuoruus on aikaa, jolloin meistä kaikki ovat täysin kuolemattomia ja mitä tahansa voi tehdä ilman jälkiseuraamuksia. Kun ajaa autoa kahtasataa, ei suinkaan ajattele, että siinä voi käydä huonosti tai kun istuu baarissa neljään ei tuumi, että siinä rauhallisesti lonkeroa siemaillessa ja tupakkaa poltellessa tuhoaisi maapallon lisäksi myös omaa terveyttään - tai että omalla terveydellä edes olisi joku takaraja.

Tämä kestää, kunnes alamme tajuta, että elämällä on päätepiste. Minusta keski-ikä alkaa siitä, kun elämän rajallisuus hiipii tajuntaamme. Neljänkympin korvilla menetämme omia läheisiämme. Ensimmäiset meistä sairastuvat vakavammin. Osa jopa niin, että sairauksista ei enää parane joko kokonaan tai pahimmillaan ollenkaan. Kuolema astuu jollain tapaa elämäämme niin, että joudumme henkilökohtaisesti kohtaamaan sen. Kaikki tämä saa meidät tajuamaan, että kun kurkkaa horisontin taakse, siellä on lopulta liikennemerkki, jossa sanotaan, että yleinen tie päättyy.

Kuolevaisuuden kokemus ei tule kaikille yhtä aikaa, koska elämä tarjoaa kokemuksia yksilöllisellä tarjottimella. Meistä jokainen tuntee tyypin, joka on keski-ikäinen jo alta kolmekymppisenä samoin kun tunnemme sen toisen tyypin, joka ei suostu luopumaan kuolemattomasta nuoruudestaan vielä kuusikymppisenäkään. Toisille elämän rajallisuus astuu kuvaan nuorena, kun toiset eivät sitä kosketa - tai käsitä - ollenkaan.

Keski-iän kriisi on reagointia kuolevaisuuden ymmärtämiseen

Jokainen reagoi eri tavalla siihen, että tajuaa elämän rajallisuuden. Keski-iän kriisistä puhuttaessa puhutaankin siitä, kuinka reagoimme tietoon siitä, että elämä kääntyy kohti loppua. Kriisi tarkoittaa sitä, että elämä kulkee kriisin käsittelyn jälkeen eri suuntaan kuin ennen kriisiä. Tai jos se kulkee edelleen samaan suuntaan, niin kriisin alku- ja loppupisteen välissä on tapahtunut korvien välissä jotain kasvua - enkä puhu sammalesta, joka pyrkii liian usein tukkimaan ajattelukanavia.

Osa meistä lamaantuu. Tieto elämän rajallisuudesta voi olla karmea tieto. Se rikkoo kuolemattomuuden illuusion ja syntyy mittakaavavirhe - loppupätkä näyttää lyhyemmältä kuin onkaan. Täytyy muistaa, että jos keski-ikä iskee päälle nelikymppisenä, niin nykytiedolla ihminen on suunnilleen fyysisen elämänsä puolessavälissä. Ja ensimmäisestä neljästäkympistäkin on käytetty ensimmäiset kolme vuotta konttailuun ja perusasioiden opetteluun. No parhaimmillaan nelikymppinen on muutenkin kontannut elämässään yli viisi vuotta, jos kaikki katuojakosketukset lasketaan.

Lamaantujat pysäyttävät elämän etenemisen ja ajatukset pyörivät sen ympärillä, että elämässä on niin paljon tekemättä ja niin vähän aikaa. Ja koska tekemättä on rajattomasti, niin miksi suotta aloittaa. Käytännössä siis kuolevaisuuden tiedosta seuraa masennusta, alakuloa ja lopulta suoranaista kuolemanpelkoa.

Elämän rajallisuus voi olla myös käänne parempaan

Toisille taas kuolevaisuuden kokemus voi olla käännekohta elämässä. Kun tajuaa elämän olevan rajallista, ymmärtää samalla, että se on elettävä täysillä. Nuoruus voi olla hakemista vailla päämäärää ja ymmärrys elämän rajallisuudesta voi olla se tarpeellinen sysäys, joka saa tekemään tarpeellisen muutoksen.

Käänne voi syntyä myös halusta pidentää elämän jäljellä olevaa aikaa. Kun puhutaan elämän päättymisestä, on vähintään luonnollista, että jäljellä olevaa matkaa haluaa pidentää lähes keinolla millä hyvänsä. Vai kuulostaako tutulta, että keski-iässä alkavat kummasti kiinnostaa terveelliset elämäntavat, liikunta ja paremman elämän toivossa hörhöily? Keski-ikäiset ovatkin tuttu näky hikoilemassa kuntosalilla tai maratonilla. Keski-ikäinen on myös parasta saalista elämänmuutoksen kauppaajille, olipa kyse kuntosaliketjun jäsenyydestä tai lisäravinteiden myynnistä.

Jos tehdään käänteitä, siihen kuuluu vahvasti nykyisten saavutusten arviointi. Keski-ikä on vaihe, jossa arvioidaan nyt saavutettuja tuloksia suhteessa tulevaan. Pystymme ehkä ensimmäistä kertaa kriittisesti katsomaan tähän saakka elettyä elämää. Näemme virheemme ja myös tunnustamme ne - itsellemme. Keski-ikäiset ovat hyvin vahvasti edustettuina sekä ammatin- että puolisoiden vaihtajissa.

Kun tiedät kuolevasi, haluat eniten tuntea olevasi elossa

Osalle meistä keski-ikä saa aikaan sen, että on pakko luoda lista saavuttamattomista asioista ja alkaa toteuttaa unelmiaan. Teemme bucket listejä ja ruksimme niistä kohta kerrallaan unelmat toteutetuiksi. Matkustelemme paikasta toiseen, hommaamme moottoripyörät ja purjeveneet, kunnes viimein haksahdamme Saimaan rannalla sijaitsevaan kesämökkiin ja asetumme aloillemme.

Miksi alamme hakea onnellisuuden hetkiä vasta keski-iässä? Koska tajuamme, että unelmilla on parasta ennen -päivä. Ja unelmien jahtaaminen pitää meidät elossa - erossa vanhuudesta. Ja totta kai unelmiemme kautta koetamme myös paeta vanhuutta ja elämän lopullisuutta.

Vanhuus alkaa kuoleman hyväksymisestä

Jos nuoruuden ja keski-iän välin erottaa ymmärrys kuolevaisuudesta, niin mikä sitten erottaa keski-iän vanhuudesta. Minusta se on luovuttaminen. Vanhuus alkaa siitä, että luovutat elämästä ja alat valmistautua loppusuoran viimeiseen kirivaiheeseen. Pikkuhiljaa joko fyysinen tai henkinen hyvinvointi rapisee niin, että vaihdat elämän pikkuhiljaa kuolemaan. Et enää näe elämässä saavutettavia asioita tai jos näet, niin ymmärrät, etteivät ne ole nykykunnossa saavutettavissa.

Lääketiede on tehnyt meistä lähes kuolemattomia. Selviämme entistä vaikeammista sairauksista voittajina ja meitä voidaan korjata ja rakentaa uusiksi melkein mistä vain. Ainoa, jota lääketiede ei vielä voi voittaa, on ikääntyminen. Edelleen ihminen rapistuu ja lopulta häipyy pois. Lääketieteen ihmeiden ansiosta uskomme itsekin omaan kuolemattomuuteemme ja vanhuus astuu kuvaan entistä myöhemmin. Uskallankin väittää, että keski-ikä on pidentynyt  ja  vanhuus lyhentynyt siitä, mitä se oli vanhemmillamme. Vaikka keski-iässä tiedostaisimme kuolevaisuutemme, emme halua antaa elämästä periksi kovinkaan helpolla. Emme suostu olemaan vanhuksia ennen kuin on pakko. Keski-iän pakonomaisella unelmien tavoittelulla pakenemme vanhuutta ja elämän lopullisuutta.

Keski-ikä on ihmisen parasta aikaa

Olen edelleen sitä mieltä, että keski-ikä on ihmisen parasta aikaa. Tunnemme itsemme ja olemme kaikkein voimakkaimmin aitoja itsejämme. Keski-iässä elämä maistuu parhaalta. Ja tämä kenties juuri siksi, että meille on syntynyt ymmärrys siitä, että tämä kaikki voidaan viedä pois.

Itse olen viime vuosina ollut riittävästi hautajaisissa, jotta tajuaisin tämän lystin loppuvan joku kaunis päivä. Olen myös nähnyt, kuinka ystäviäni kopistelee viikatemies ensikosketuksillaan. Syöpää, sydänkohtausta, aivoinfarktia ja muita varoitusmerkkejä on ollut lähistöllä riittävästi, jotta ymmärtäisin itsekin oman matkamittarini olevan sitä mallia, joka ei aloita uutta kierrosta edellisen loputtua. Oma suhteeni elämän rajallisuuteen, samoin kuin kuolemaan, on muuttunut viime vuosien aikaan paljon.Voin helposti tunnustaa olevani keski-ikäinen niillä kriteereillä, joista tässä kirjoitan.

Ja voin myös tunnustaa oman sen, että olen pohtinut omaa kuolevaisuuttani. Isäni kuoleman jälkeen puoli vuotta odottelin sitä, että kuluva yö olisi viimeinen, kunnes kyllästyin. Elämä loppuu silloin, kun päivät tulevat täyteen. En enää murehdi kuolemaa. En ehkä ole se kaikkein kiihkouskovaisin ihminen, mutta uskon vahvasti siihen, että päiviä on meillä jokaisella oma ennaltamäärätty lukunsa. Kun saldo painuu nollaan, on homma ohi, olipa verkot vedessä tai ei. Siksipä en huolehdikaan kuolemasta, vaan elämästä. Kun herään aamuisin, nostan usein peukun pystyyn merkiksi siitä, että taas on uusi päivä, jonka saan aloittaa. Keski-iän parhaita puolia onkin kiitollisuuden lisääntyminen. Sitä osaa olla elämälle nöyrä ja kaikesta kiitollinen.

 

Heinäkuun helteisiin hieman makaaberi aihe, mutta minulla on tänne ollut tapana kirjoittaa sieluni auki. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko teoriani kuinka pielessä - se on kuitenkin vain  yhden sosiologin näkemys elämästä - tai kuolemasta, kuinka vaan.