Nuorisourheilu ja huippu-urheilu

Petteri Sihvonen nosti todellisen myrskyn juniorien vanhempien uima-altaassa tämän viikkoisella kolumnillaan ja aihe pysynyt koko viikon framilla. Niille, jotka tähän urheilun syvään totuuteen ole vielä tutustuneet, niin linkki on tässä:

https://blog.paf.com/petterisihvonen/2016/08/21/akateemiset-aidit-pilasivat-suomalaisen-huippu-urheilun/#.V8EKFMWU9yI

Luin kirjoituksen vielä tarkemmalla silmällä aamulla läpi ja eihän tätä voi olla ottamatta käsittelyyn. Itselläni on taustaa junioriurheiluun sen verran, että olen lapsena saanut harrastaa kaikkea, mihin rahat vaan riittivät ja enkä omista lahjakkuutta missään muussa kuin nenänkaivelussa ja suunsoitossa. Urheilullisinta minussa lienee se, että osaan istua SaiPan pelissä juuri optimaalisessa asennossa ja näytän kaikkitietävältä kiekkonikkarilta. Isäni toimi muutamissa joukkueissa valmentajana ja mikä parasta hän toimi useampia vuosia junnu-lätkässä myös erotuomarina. Siinä sitä saa perspektiiviä suomalaisiin vanhempiin. Tästä samasta syystä en itse voisi koskaan valmentaa tai tuomaroida mitään joukkuetta. Valitettavasti jokaisen joukkueen vanhemmistoon kuuluu vakiona vähintään se yksi persereikä.

Nyt aikuisiällä olen saanut seurata paria junioriurheilun tarinaa. Toisessa tarjottiin lajeja kokeiluun, mutta mikään niistä ei tuottanut tulosta, mutta liikunnan ilo löytyi tanssista. Harrastaminen on kivaa ja lapsi on sitoutunut siihen, että käy treeneissä ja oppii uutta ilman mitään menestymisen painetta. Lapsi tajusi saman kuin me vanhemmatkin - huippu-urheilu ei ollut häntä varten. Toisessa taas laji löytyi pienen etsimisen jälkeen ja samalla paljastui iso läjä halua tehdä töitä ja menestyä, mutta myös lahjakkuutta lajissa, joka on tuntunut vievän nuoren miehen sielun kokonaan. Siis Sihvosen termein samasta perheestä löytyy Toni-Petteri ja sitten se huippu.

Huippu-urheilu ja junioriurheilu

Olen Sihvosen kanssa samaa mieltä, että jos halutaan tuottaa huippu-urheilijoita, niin "kaikki pelaa"-periaate ei noita huippuja tuota. Huippu-urheilu vaatii todellista sitoutumista ja hurjaa halua tehdä töitä ja sitoutua lajiin jo nuorena. Se vaatii sitä, että sille joukkueelle tai lajille uhrataan oma sekä vanhempien elämä jo pienestä pitäen ja alusta saakka on tietoinen halu pärjätä omassa lajissa ja mennä siinä päätyyn saakka. Näillä lapsilla on jo B-ikäisenä takana on tuhansia tunteja töitä. Ja jos puhutaan joukkuepelistä, niin se tarkoittaa, että koko joukkue on täynnä samanlaisia ja samaa haluavia nuoria.

Näissä joukkueissa valmentaja on auktoriteetti, joka päättää ketkä pelaavat ja ennen kaikkea, ketkä eivät pelaa. Kokemukseni mukaan tämä ei ole ongelma lapsille, vaan vanhemmille. Monta kertaa olen itse istunut katsomossa ja katsonut, kun poika istuu penkillä odottaen peliaikaa sitä saamatta. Mutta kun olen pojan kanssa keskustellut, niin se kuuluu hänestä pelin henkeen. Ja nyt puhutaan ihan oikeasta lahjakkuudesta eikä Toni-Petteristä.

"Kaikki pelaa"-säännöt eivät huipulle tähtäämisessä toimi valmentajan, pelaajien eikä edes niiden peliajatta jäävien takia. Valmentajalle työn tekeminen pelaajilla, joilla ei ole menestymisen halua ja ennen kaikkea työnteon halua, on tuskainen taival. Se turhauttaa ja lopulta saa aikaan sen, että myös valmentajan moti on syöty loppuun. Valmentajasta tulee ihakki eli henkilö, jolle joukkueen eteenpäin meneminen on "ihan sama".

Pelaajille taas osaamattoman nipun laittaminen kentälle on tuskaa. Parhaassa tapauksessa "Nuori Suomi"-kentällinen häviää koko pelin ja aiheuttaa joukkueessa juopaa pelaajien kesken. Ja uskokaa pois - lapsetkin pelaavat voitosta jo pienestä pitäen.

Pahinta tuo "kaikki pelaa"-mentaliteetti on niille nuorille, jotka eivät ole niin hyviä ja motivoituneita pelaajia. Hehän tuntevat niskassaan valmentajien, pelikavereiden ja myös omien vanhempien katseet. Pärjätä pitäisi, vaikka mitään mahdollisuutta siihen ei ole. Monta kertaa kaukalolta lähteekin isän matkaan aika hiljaisia poikia ja tyttöjä.

Millä tämä yhtälö sitten ratkaistaan?

Ensinnäkin liikunta kuuluu kaikille ja kaikentasoisille pelaajille. Lasten ja nuorten harrastaminen ja liikunta on tärkein tekijä siinä, että lapset eivät valu kadulle liian aikaisin tekemään ei-mitään-järkevää. Toiseksi taas lapsena opittu tapa liikkua kantaa aikuisiälle. Jos tuota tapaa ei opi lapsena, ei se tartu enää aikuisenakaan. Ja liikkumattomuuden kustannukset ovat kansanterveydelle ja terveysmenoille myrkkyä. Kuinka paljon Suomessa hoidetaan jo nyt niitä seurauksia, jotka johtuvat liikunnan puutteesta ja huonoista elämäntavoista?

Huippu- ja harrastusurheilulle tulee olla eri joukkueet ja eri pelaajat. Jokaiselle nuorelle tulisi olla mahdollisuus harrastaa omalla tasollaan. Jos lapsesta ei tule huippua, niin toivottavasti edes lajin aktiiviharrastaja. Kyllä minäkin lätkästä nautin lapsena, vaikka en koskaan siinä pärjännyt. Sitten sainkin pelata höntsä-joukkueessa, jolla toki oli omat pelipaidat, mutta harvemmin veristä kamppailua pokaalista.

Käytännössä ongelma on tälläkin hetkellä hienotunteisuus ja päättämättömyys. Emme uskalla tunnustaa, että menestymisen eteen tehdään töitä ja vaaditaan lahjakkuutta jo pienestä pitäen. Emmekä myönnä edes itsellemme, että jokaisesta ei vaan tule "TeemuSelännettä" - tuo on meidän vanhempien ongelma, ei lasten. Petteri Sihvosen termein puhuttuna suurin ongelmat eivät ole ainoastaan akateemiset äidit, vaan myös ex-lätkä-faijat, jotka koettavat taikoa paskasta kultaa.

Ja emme pysty tekemään päätöstä siitä, että urheiluseura Nakkilan Nakki tähtää SM-sarjaan ja Makkolan Makkara taas haluaa tarjota mahdollisuuden pelata pelaamisen ilosta. Nyt on onneksi jo vähän nähtävissä tämän suuntaista liikennettä. Olen lehti-ilmoituksista seurannut, että on alkanut tulemaan joukkueita, jotka haluavat kerätä niitä pelaajia, jotka eivät huippuihin mahdu. Kun tehdään päätös eriyttää huiput ja harrastajat, niin henkinen tuska helpottuu ainakin pelaajilta ja valmentajilta. Vanhempien tuskaa tämä ei välttämättä paranna.

Lapsiurheilun kustannukset

Se, mitä Sihvonenkaan ei suuressa viisaudessaan käsitellyt on, että suurin huippu-urheilun ja myös harrastusuheilun tuho ovat alati kasvavat kustannukset. Olen itsekin nähnyt, kuinka mahdollisesti lahjakkaan lapsen ura tyssää siihen, että perheellä ei ole varaa harrastaa. Tämä siis nykypäivän Suomessa, missä koko yhteiskunta perustuu "kaikki maksaa liikaa veroja"-mentaliteettiin.

Lasten urheilu vaatii todella paljon aikaa ja rahaa. Harrastuspaikkojen maksuja on korotettu koko ajan, joukkueiden kulut nousevat pelimatkojen ja valmennusmaksujen takia. Harrastusvälineet kehittyvät vuosi vuodelta ja samoin niiden kustannukset. Harrastuspaikkojen määrää on vähennetty ja se tarkoittaa sitä että lasta kuskataan eri puolelle kaupunkia kovin kummallisiin aikoihin. Niitä kaikkien vanhempien kaipaamia "halpoja lajeja" ei tänä päivänä tahdo löytyä mistään. Ja vaikka tuo harrastaminen kallista onkin, niin olen silti sitä mieltä, että joka penni on sijoittamisen väärti.

Kun talous vetää samaan aikaa kovasti alamäkeen, olemme kohta keskiaikaisessa tilanteessa, jossa harrastaminen on mahdollista vain hyväosaisille. Mitä sitten tapahtuu niiden perheiden lapsille, joissa vanhemmat ovat työttömiä ja harrastaminenkin jää pois rahanpuutteen takia? Emme pelkästää syrjäytä noita lapsia, vaan hukkaamme varmasti lahjakkuuksia, joista olisi tullut urheilukentällä menestystarinoita.

Jo sillä rahalla, mitä laitoimme Rion olympialaisiin, olisi tehty junioriurhelussa paljon hyvää. Rion joukkueen yhden pronssimitalin hinta oli miljoona euroa. Onko tuo kohtuullista? Olisin ehkä lähettänyt postikortin, jossa kerrotaan, että rahat on loppu ja emme tulekaan kisoihin. Nähdään ehkä neljän vuoden päästä.

Pahoittelut kyynisyydestäni, mutta Paavo Nurmikin kääntyisi haudassaan, jos olisi tätä rämpimistä näkemässä.