Pienen kehun valtava voima

Töissä on ollut viime aikoina pientä matalaliitoa. Yksi hieman takarajoille venähtänyt projekti sekä pari muuta mielen ilmanpainetta laskevaa juttua ovat saaneet aikaan sen, että minäkin vanhana ammattilaisena aloin jo hieman epäilemään omia kykyjäni ja osaamistani. Tuota ei luonnollisesti paranna tämä marraskuun "pitkä musta". Työasioissa minulla ei toimi perinteinen "mitä-väliä"-asenne. Töissä olosta minulle maksetaan ja sen eteen on oma osansa tehtävä, oli motivaatio marraskuun takia missä ilmansuunnassa tahansa.

Tänään kuitenkin juttelin ystävän kanssa, josta en ole aikoihin kuullut mitään. Tiedättehän ne tyypit, joiden kanssa keskustelu jatkuu samasta lauseesta, johon se viimeksi jäi - oli keskustelujen väli viikko tai vuosi. Juteltiin elämästä ja kuolemasta ja lähes kaikesta siinä välissä ja jossain välissä kaveri heitti muutaman mukavan sanan tästä blogista ja kirjoittamistani jutuista. Noista parista sanasta tuli hetkessä hyvä fiilis ja tajusin, että jos nyt yhdessä nurkassa vetää, niin kai sitä jotain kuitenkin osaa.

Se pienen kehun voima...

Kasvatus ennen ja nyt

Meidät 70-lukulaiset kasvatettiin "hieman" eri metodeilla kuin tämän päivän geelitukat. Meitä ei suinkaan koetettu kehumalla potkia eteenpäin, vaan päinvastoin vanhemmat koettivat tasaisella latistamisella pitää meidät ruodussa. Olen tullut johtopäätökseen, että tuohon oli kolme mahdollista syytä.

Ensinnäkin vanhempiemme suurin kauhistus oli lapsi, jolle pääsisi jossain kasvatuksen vaiheessa lorahtamaan kusta päähän. Kehumisen välttämisellä tavoiteltiin sitä, että lapsi pysyisi nöyränä, eikä keula päässyt nousemaan edes vahingossa. Suomalaisilla on melko pitkälle selkäytimeen piirtynyt tapa hieman vähätellä osaamistaan. Salassa toivomme, että joku huomaisi osaamisemme ja kehuisi taitojamme. Jos kuitenkin saamme kehuja, niin kavahdamme hieman alaspäin ja vastaamme varmuuden vuoksi, että "eihän tässä nyt mitään, kaikkihan näitä..". Oikea tapa olisi gorillamaisesti takoa rintaa ja huutaa kovaan ääneen "Vittu, niin just!"

Toinen syy kehujen välttämiseen oli se, että vanhemmat halusivat pitää itsellään etuoikeuden latistaa omat lapsensa ennen muuta maailmaa. Koska maailma kuitenkin vetäisi lasta henkisesti turpaan, niin parempi se kyyti olisi aloittaa kotona. Silloin se tapahtuisi ainakin turvallisessa ympäristössä. Meitä lapsia haluttiin valmistaa jo pienestä pitäen siihen, että emme ole yhtään muita parempia ja että suorituksemme eivät eroa kenenkään muun suorituksista. Silloin vielä pyrittiin yksilöllisyyden sijasta tasapäistämiseen.

Kolmas ja todennäköisin syy lapsi-vanhempi-latistuskeskusteluille oli se, että vanhemmat halusivat opettaa lapsensa taistelemaan parempiin suorituksiin. Kun lasta riittävästi pakottaa kohti parempia suorituksia latistamalla ja vähättelemällä suorituksia, niin lopputulos olisi koko ajan kovempiin onnistumisiin pyrkivä oman perheen Rocky Balboa, joka väriliitu savuten tekisi entistä upeampia piirustuksia treenimusiikin soidessa. Ei välttämättä toimivin taktiikka....

Vanhemmat lasten itsetunnon rakentajina

Tänä päivänä me isät ja äidit kehumme pikku osaajia täysin estoitta ja kritiikittä jokaisesta suorituksesta. Pienen itsetunnon buustaaminen alkaa jo aamulla, jolloin heitämme ylävitoset onnistuneen ylösnousun merkiksi. Kakkakin osaa olla ihmeellinen, kun se tulee oikeasta paikasta. (jos minä esittäisin vaimolleni,että tulisi ihastelemaan tuotostani, niin kehujen määrä voisi olla vähäinen). Lisäksi jokaisen piirustuksen jälkeen annamme pienille suitsutusta niin, että herkempiuskoinen voisi luulla itse Picasson palanneen maanpinnalle (tai meidän lapsen tapauksessa voidaan ennemmin puhua Dalista).

Nuo kehumaratonit kuitenkin nostavat pienten itsetuntoa pala kerrallaan. Itsekin näen loisteen pienen kasvoilla, kun estoitta ja aidosti kehun paperille piirrettyä sotkua (anteeksi) ja näen siinä juuri ne samat ökkyläiset kuin lapsikin. Pienellä kehulla tuo lapsi haluaa tehdä lisää ja kyllä se yrittäminenkin kiihtyy, kun onnistumisen kokemukset ruokkivat tekemisen halua.

Me vanhemmat olemmekin omien lastemme itsetunnon parhaita rakentajia. Lapsi luottaa mielipiteeseemme ja uskoo sen, mitä mieltä hänen tekeleistään olemme. Lisäksi positiivisella ajattelulla on erittäin harvoin ollut mitään negatiivisia vaikutuksia - eli ei se kehu koskaan tyhjään maahan valu.

Tuo sama pätee meidän aikuistenkin maailmassa. Oikeat sanat oikeaan paikkaan saattavat piristää kummasti myös aikuisen itsetuntoa. Itsetuntohan ei ole koskaan loppuun asti rakennettu elin. Pieni kehu tai onnistumisen huomioiminen voi piristää alamaissa kulkevaa työkaveria ja kunnon kehu kotona vaimolle tai miehelle voi saada aikaan vaikka mitä.

Marraskuun hyvästelemiseksi voisi olla paikallaan ottaakin kehuviikko. Eiköhän heitetä tällä viikolla tavallista herkemmin kehuja lasten lisäksi myös aikuisille - töissä taikka kotona. Itsetuntobuusteri ei ainakaan hukkaan mene, mutta paljon sillä voi saada aikaan.