Reikä paikattu - remontin loppu

Tiedän, että palatte halusta kuulla, kuinka onnettomasti alkanut remonttimme on jatkunut - ja kerron, vaikkette haluaisikaan kuulla. Jopa remontin päätekijä, mestari Pedersen, oppi toisena viikonloppuna sanonnnan, että "jos ei muuta, niin saahan tästä hyvän tarinan blogiin".

Viime viikolla jäätiin siihen kohtaan, että seinään oli saatu tehtyä reikä, joka kaipasi täytettä. Hiukan ongelmallisesti käynnistynyt purku oli onnistuneesti saatu päätökseen ja oli kokoamisen vuoro. Mestari lähti viikoksi tekemään leipätöitään ja jätti minulle tarkat ohjeet, kuinka viikon aikana edettäisiin, jotta seuraavana viikonloppuna homma saataisiin valmiiksi. Minun osaksi jäi puuosien maalaus hajunestomaalilla sekä uretaanieristeen rakentaminen puretun tilalle.

Rautakauppa - miesten maailma

Ensimmäisenä meidän tietenkin täytyi lähteä hankkimaan tarvekaluja, joilla seinään saataisiin täytettä. Tämä tiesi reissua paikalliseen mies-markettiin eli rautakauppaan. Rautakauppa on jännä paikka. Sinne harvoin mennään shoppailemaan vailla oikeata asiaa. Ja maallikot, kuten minä, eivät astu mies-marketin ovesta sisään vapaaehtoisesti juuri koskaan. Jaa, miksikö?

No, koska rautakaupassa vallitsevat aivan omanlaisensa lait ja siellä pärjäävät vain kovimmat kundit, jotka "puhuvat kieltä". Kun tällainen keski-ikäinen tuulipukukansan edustaja astuu ovesta sisään, niin yleensä kaikki myyjät kaikkoavat tiehensä. Amatöörin kanssa myyjä jotuu tuhlaamaan aikaa kolme kertaa sen mitä ammattimiehen. Ja sen lisäksi, että maallikko ei tiedä, mitä on vailla, niin kaiken hänen ostamansa käyttö täytyy kysyä ja varmistaa kolmeen kertaan.  Mitä paremmin osaat ilmaista itseäsi rakennustermein ja lyhentein sitä varmemmin saat asiasi hoidettua. Niin tälläkin kertaa.

Vihaan lääkäreitä, hammaslääkäreitä koetan vältellä muuten vain, mutta kaikkein epämukavin olo tulee rautakaupassa. Itsellä on tunne, että kaikki miehet tietävät nämä jutut, mutta itselle ne ovat puhdasta hepreaa. Meihin miehiin on kuitenkin sisäänrakennettu mieskuva, jonka mukaan se ei ole mies eikä mikään, jos ei valmistu talo. Ja minä puhun hiton huonoa rautakauppaa.

Myyjän silmiin syttyy valo - "tästä selvitään!"

- Jaa, että vaneria - millaista - havu, koivu, pinnoitettu?

(Vitunvitunvittu, miksen kysynyt tätä rakennus-senseiltä ennen lähtöä!)

- Vaikea sanoa, kun en ole aiemmin tarvinnut moista...

Se legendaarinen silmien pyöräytys ja seuraava kysymys...

- Mihis sitä tarvittaisiin?

(mitenkähän tämä kerrotaan raksaksi?)

- No sillä pitäisi päällystää reikä seinässä?

- Jaahas, ulko- vai sisäseinässä? Jääkö se päällimmäiseksi vai tuleeko sen päälle vielä jotain? Onko rakenne kantava ja minkä paksuista vaneria olis tarvis?

- Ööö, tuota sisäseinään ja paksuus 9 milliä, ei ehkä ole kantava, eikä varmaan tartte olla sitä kalleinta.

Myyjän silmiin syttyy valo - "tästä selvitään!"

- Sit varmaan kelpaa perus-havu, paljos sitä tarvittais?

(Ammattimies heittää tähän tietenkin osuvat slangisanat ja lopettaa monologin tiedusteluun hinnasta tyyliin "Kai tästä hinnasta jotain koputellaan päältä pois?". Minä sen sijaan olin niin onnellinen siitä, että sain tavarat ostettua Suomen rahalla ja pääsen hengissä ja suhteellisin pienin henkisin kolhuin ulos, ettei tinkiminen tai minkään sortin koputtelu edes käynyt mielessä!)

Keskustelun päätteeksi olemme molemmat tyytyväisiä - minä sen vuoksi, että säästyin totaaliselta nöyryytykseltä ja myyjä sen vuoksi, että seuraava asiakas voi olla tarkemmin taakilla tarpeistaan. Oli onnekas sattuma, että kohdallemme osui myyjä, joka pystyi muuntamaan perus-Suomen sujuvaksi rautakaupaksi.

Ja myymälän puolta moninverroin pahempi paikka on noutopiha, josta "isot tavarat" haetaan. Sieltähän puuttuu se lopullinen inhimillisyys ja sääli, jota meitä amatöörejä kohtaan tunnetaan. Menimme siis seuraavaksi pyörimään noutopihalle. Jokaisen hyllyn edessä on auto peräkärrin kanssa tai rakennusliikkeen paku odottamassa vuoroaan. Edestakaisin suihkii miehiä trukeillaan ja jokainen asiakkaista haluaisi saada omat tavaransa heti-just-ja-nyt. Minäkin koetin heilutella lappuamme heidän trukkien edessä kuin Formuloiden ruutulippua. Pitkällisen yrittämisen jälkeen herrasmies raottaa trukin ikkunaa. Olimme sattumalta löytäneet oikean paikan. Kaveri viittasi tyynesti peukalollaan oikean pinon luo ja lähti kävelemään kuitattuaan lapun. Tavarat kasassa - vaikein osuus hoidettu ja seuraavaksi turaamaan amatöörin käsillä seinää!!

Paremmalla väellä on seinätkin hopeaa (tai alumiinipaperia)

Kun itse tekee....

Kultaisella 70-luvulla kaltaiseni rakennusalan amatöörit olisi jätetty pakkaseen luonnon armoille. Silloin jokaisen kansalaisen sisäänrakennettuihin ominaisuuksiin kuului taito käyttää työkaluja ja muodostaa lautatavarasta kokonainen asumus. Meillä nyky-keski-ikäisillä tuo taito on enää harvoilla ja valituilla. En kuulu siihen joukkoon. Onneksi työmaan mestari kuuluu.

Sain siis ohjeet, joiden mukaan toimitaan. Ja ohjeet oli annettu oikeaoppisesti niin kuin pienelle lapselle. Ainoa, mikä puuttui, oli kaavapiirros, jossa tikku-ukot suorittavat työn kaikki vaiheet. Sekään ei olisi ollut liikaa. Osaamaton nimittäin miettii koko ajan tehdessään, että jotain menee varmasti pieleen ja sen jälkeen kaikki aloitetaan alusta. Niin tälläkin kertaa. Hankkimamme uretaani ei ollut samanlaista kuin seinässä oleva (mutta myyjän mukaan ainoaa tavaraa, mitä oli varastossa - arvatkaa, aloinko kiistämään?!). Soitto Mestari Pedersenille ja varmistus, että homma on bueno.

Seuraavaksi huomasimme, että uudesta seinän palasta tuli muutaman millin ohuempi kuin aiemmasta. Jälleen soitto mestarille - homma edelleen bueno. Ja sitten levyt seinään ja suutetta väliin. Olen koettanut elää sen opin mukaan, että tehdessään ihminen joko voittaa tai oppii - ei koskaan häviä. Tälläkin kertaa sain arvokkaan opetuksen. Löysää uretaanivaahtoa ei kannata muovailla paljaalla sormella - sen uretaanin joutuu nimittäin vuolemaan siitä sormesta puukolla/viilalla/hiomapaperilla/kynsiviilalla - ja se tekeää kipeää. Tuon ehkäisemiseksi on uretaanipurkin mukana muovihansikkaat sekä varoitus, jonka mukaan tuotetta ei kannata paljain käsin koskea. Arvatkaa luinko ja vaikka olisin lukenut, niin arvatkaa olisinko uskonut. Siinä sitten meni yksi kappale rouvan kynsiviiloja pilalle, kun hioin sormenpäästä uretaanivaahtoa pois. Anteeksi vaimo, ostan joskus uuden.

Kun olimme saaneet oman osamme valmiiksi, niin jäimme odottamaan mestarin tuomiota. Perjantaihin oli pitkä aika odottaa....

Mestari saapuu - hommat etenee

"Siin on ysimillin havusta tehty paikkolevy ja Gyprocit seinäss....kittausta vailla"

Perjantaina mestari saapui työmaalle ja odottelimme tuomiota. Se tulikin pienen miettimisen jälkeen: "Toi on ihan hyvä"

Amatöörin korvissa tuon tason tuomio kuulostaa siltä kuin saisi "Tanssii tähtien kanssa" Jormalta kympin. Itsetunto kohoaa, selkäranka suoristuu ja sitä mielessään tilaa jo takapihalle taapelin lautoja ja pari letkaa tiiliä, josta seuraavana rakentaisin kokonaisen talon - kun kerta olen Jumalan lahja suomalaiselle käsityölle.

Viikonlopun aikana sain käsittämättömän arvokasta oppia perusrakentamisesta ja siitä, kuinka helppoa remontointi voi olla - KUN SEN OSAA! Kaltaiselleni maallikolle on aina yhtä ihmeellistä se, kun joku osaa käyttää käsiään, käyttää työkaluja ja luoda jotain uutta. Seurasin varmaan lapsellisen näköisenä kaikkia työvaiheita ja käytin sitä ainoaa työkalua, jota Visan lisäksi osasin eli työmaan imuria.

Rivakasti puretun seinän paikalle nousi uusi ja ehjä kokonaisuus. Ja sunnuntaiaamuna ihailimme kättemme (hieman liioitellen) jälkeä. Seinät oli levytetty, kitattu, maalattu ja listoitettu. Lopputulos oli silmiä hivelevän komea.

Kun sitten viimein keräilin lattian suojapaperit pois ja siivosin loput jäljistä, olin viikonlopusta aivan poikki. Nostin Visan ja imurin käytöstä väsyneet käteni pystyyn ja totesin rouvalle.

Me ei remontoida enää ikinä - mitään!

 

Lopputulos on suorastaan ihmeellisen komea