Ridin' high, livin' free


Sille, joka ei aja moottoripyörää, on mahdotonta selittää sitä tunnetta, joka tulee, kun ensimmäisen kerran ajokauden alussa starttaat pyörän. Kuuntelet, kuinka moottori ottaa oikeat kierrokset ja nenässä alkaa tuntua vieno pakokaasun tuoksu. Innokkaana testaat valot ja jarrut ja katsot rengaspaineet.

Käännät pyörän varovasti tielle ja totuttulet istumaan satulassa. Jalat hakevat jarrupoljinta ja vaihdevipua. Kädet tuntuvat oudolta tangolla. Vaihdat vaihteet ripeästi isoimpaan ja pikaisesti vilkaiset, kuinka nopeusmittarin neula kipuaa ylöspäin.

Ilmavirta meinaa heittää sinut pyörän selästä ja kypärän visiirin aukosta virtaa sisään raikasta kesäilmaa. On yhtä aikaa kylmä ja kuuma. Tuulenvireen alta kuulet moottorin murinan, joka henkäilee kiihtyvällä tahdilla.

Sitten mutkaisella tiellä huomaat, että osaat taas ajaa. Keho myötäilee pyörän liikkeitä mutkissa ja kaarteet menevät notkeammin läpi. Olo rentoutuu ja löydät oikean ajoasennon. Kroppa rentoutuu ja kasvoille nousee poskia pakottava hymy, sillä muistat, että tämä on parasta kesässä!

Taudinkuva



Olen kolmekymppisestä sairastanut sairautta nimeltä motorismi. Sen pakko-oireita näkee keväisin, kun kuskien on pakko saada moottoripyörä alle heti lumien kaikottua. Talvisin taudinkuvaan kuuluu monilla messuilla käynti ja mallikatalogien selaaminen. Pahimmassa vaiheessa olevat ostavat talvella kesää varten uusia ajovarusteita tai ainakin käyvät tallissa käynnistelemässä pyörää ja nuuhkimassa pakokaasua.

Yleensä tauti kehittyy iän myötä sellaiseen vaiheeseen, että oireista kertovan moottoripyörän koko kasvaa isommaksi ja mallit vaihtuvat muutaman vuoden välein. Harva jää sellaiseen vaiheeseen, että ajaa yhdellä pyörällä (tai edes merkillä) läpi uransa. Minullakin taitaa olla kymmeneen vuoteen jo kolmas pyörä menossa.

Motoristit myös kerääntyvät kesäisin antamaan vertaistukea muille taudista kärsiville. Pitkin kesää näkee tietä myöten ajavia motoristilaumoja, jotka ovat menossa kokoontumisajoihin. Noissa kokoontumisajoissa vertaillaan omia kokemuksia ja annetaan vinkkejä uusille tautia kantaville.

Taudin hoito

Taudin hoito on onneksi yksinkertaista. Heti kesäkauden alussa aletaan ajella rauhallisia lenkkejä pitkin mutkaisia teitä ja nautiskellaan kypärän läpi kulkevasta kesäilmasta tuoksuineen. Ajelulle karataan aina silloin, kun perheen silmä välttää ja motoristiperheen isää harvoin kesällä kotona näkeekään.

Taudin oireita helpottaa myös pyörän huoltaminen autotallissa. Pahimmat oireet helpottuvat, kun saa upottaa kätensä lämpimään moottoriöljyyn tai irrotella ajamisen karstoittamia tulppia. Myös ketjujen rasvaus tai kaasuttimen säätö voi tehdä pahimpiin oireisiin pikaisen parantumisen.

Osa myös lumehoitaa tautiaan vaikkapa ajamalla torille kahville moottoripyörällään ja istumalla torikahviossa ajokamat päällä koko päivän. Siinä sitten yhtä aikaa tuntee itsensä kesäturistiksi ja motoristiksi - olipa tori kotikaupungissa tai vierailla mailla. Yleensä vielä ajokamat keräävät helposti juttuseuraa kanssamotoristeista.

Taudin parantuminen 

Tautiin ei ole olemassa varsinaista lopullista parannuskeinoa. Motorismiin sairastuneet tuppaavat ajamaan läpi elämänsä ja monesti pyörä vain mukautuu tarpeisiin ja kykyihin. Päälle seitsemänkymmenen ikäiset papparaiset harvoin enää taivuttavat itseään Hayabusan selkään, mutta vanhempikin jalka nousee vielä matalan customin satulan yli.

Välillä oireet toki helpottavat ja ajaminen voi olla hiljaisempaa. Minäkin olin välillä pari kesää ajamatta kokonaan rahan- ja ajanpuutteen vuoksi, mutta sinne se pyörän selkään tie vei heti, kun aikaakin alkoi jostain löytyä.

Tauti sinällään ei ole kuolemaksi, mutta valitettavasti monia motoristiveliä liikenne vie vuosittain. Tuota on koetettu ehkäistä lisääntyneellä koulutuksella ja sillä, että kortin saaminen on nykyisin aika haastavaa. Itse olen sitä mieltä, että järkevyyden raja on ylitetty jo aikaa sitten. Vaikka koulutusta annettaisiin kuinka paljon, niin kaikkia liikenteen uhkia ei voi ehkäistä ja usein kolari johtuu enemmän muista liikenteessä olijoista kuin itse motoristista.

Jos nuori motoristi haluaa päästä kaksipyöräisen sarviin, niin ensin hän ajaa autokoulussa mopokortin, jolla ajelee mopoa siihen saakka, kunnes ikä riitää ensimmäiseen A1-moottoripyöräkorttiin. Sen jälkeen, jos pyörän kokoa halutaan kasvattaa, niin autokoulu kutsuu jälleen ja kortti kohoaa A2-luokkaan. Mutta jos kärpäsen purema ei helpota tälläkään, niin isojen pyörien selkään vie vasta A-kortti, jonka senkin saa autokoulun kautta käymällä. Eli urheiluauton rattiin pääsee yhdellä kortilla, mutta vastaavavauhtiseen moottoripyörään tarvitaan aika monta vaihetta. Ei kuulosta reilulta?

Oma epikriisini

Kävin eilen ajelemassa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen moottoripyörällä. Pienen ensijännityksen jälkeen huomasin, että vanha koira muisti vielä temput ja pyörä taipui kilometri kerrallaan paremmin kurveihin. Parinkymmenen kilometrin jälkeen ajamisen nautinto kokonaisuudessaan löytyi ja aloin todella tykätä taas ajamisesta.

Mutkaisilla teillä aloin harmitella, miksi olin jättänyt pari kesää ajamatta. Ilmavirta, kesän tuoksu ja kypärän sisältä avautuva maisema vei mennessään ja uskon, että tänä kesänä tie saattaa kutsua minua kovemmin kuin koskaan tähän saakka.

Hyvää viikonloppua ja motoristeille turvallisia kilometrejä!