Siunatut sunnutaiaamut

Hupsistakeikkaa, otsikosta tulikin hieman uskonnollissävytteinen, vaikka kirjoitus ei varmasti sitä ole. En aio kirjoittaa mitään Jumalasuhteestani, enkä siitä, että heräisin kirkkokäynnille sunnuntaisin (koska sitä en tee). Eipä sillä, etteikö se tarpeeseen säännölllisesti tulisi, mutta jääköön toiseen kertaan.

Lapsiperheessä omaa aikaa ei saa, vaan se täytyy ottaa. Jokaiselle minuutille on meilläkin yhdestä neljään muuta ottajaa ja jos istahdat sohvalle toimettomana tai koetat salaa vetää vilttiä korville pieniä nokosia varten, niin paikalle ryntää taatusti joku perheenjäsenistä kysymään kyytiä/leikkiseuraa/apukokkia/puurovahtia/taimuutajokapakottaanousemaanylös. Olenkin vahvasti alkanut epäillä, että meille on sisälle asennettu joku "isä- ja äitivahti"-kamerajärjestelmä, joka hälyttää kaikkien muiden puhelimissa silloin, kun isä- tai äiti-ihmisen leposyke laskee oikean levon tasolle. Tai ehkä meihin vanhempiin on istutettu onnistuneiden nokosten aikana jokin paikannussiru, joka kertoo sijaintimme ja lepotilan sitä kaipaaville.

Ja arvasitte ehkä - tähän kohtaan minulle tuli kirjoittamiseen pakollinen tauko, koska makuuhuoneesta tulivat pienet askeleet ja olivat leikkikaveria vailla....

Olen kuitenkin paikallistanut yhden hetken, jolle ei ole ketään muuta ottajaa. Ne ovat sunnuntaiaamut. Teinit nukkuvat pois elämänahdistustaan ja niitä ei hereille saisi, vaikka korvanjuuressa räjäyttäisi isommankin ydinlatauksen. Pieninkin alkaa jo oppia, että viikonloppujen lastenohjelmat alkavat vähän myöhemmin, joten Ylen tekstiuutisia on turhaa nousta katsomaan. Ja vaimokin tahtoo viikonloppuisin ottaa vähän pidemmät unet, eikä siis ole seuraa vailla vielä aikaisilla tunneilla. Siis nyt puhutaan aamusta noin kello viidestä eteenpäin.

Kuten tunnettua, olen kehno nukkumaan ja heräänkin yleensä jossain vaiheessa vielä aamuyöksi laskettavaa aikaa. Etenkin nyt talvisaikaan alkaa henkinen paini siitä, jäänkö lämpimän peiton alle kuluttamaan aikaa pimeässä, vai nostanko itse itseni niskasta kylmään ulkomaailmaan ja starttaan päivän heti käyntiin. Talviseen kylmään taloon nouseminen vaatii kovin karaistunutta karjalaista luonnetta. 

Ei ketään ei missään

Sunnuntaiaamut ovat rauhallisia ja hiljaisia. Talo on äänistä vapaa ja pienen hetken voi kuvitella olevansa maalla, vaikka onkin keskellä ruutukaavaa. Aikaa nautiskeluun ei kuitenkaan jää, vaan on käytävä toimeen välittömästi. Vaikka kello onkin vasta viisi, niin aikavarkaat väijyvät nurkan takana odottaen tilaisuutta pilata oman hetkesi.

Unelmani on herätä kesäaamuun niin, että voin hiipiä höyryävän kahvikupin kanssa hakemaan lehden laatikosta ja kävellä suoraan takaterassin portaille lukemaan lehteä ja juomaan kahvia. On meillä terassilla pöytäkin, mutta jostain syystä nuo portaat ovat muotoutuneet minun paikakseni. Kesäisessä aamussa tuoksuu raikas yhdistelmä nurmikkoa ja kukkia. Äänimaailma koostuu erilaisten lintujen äännähtelyistä. Ja kyllähän se hymyilyttää, kun tietää, että nuo äänet tietävät sitä, että siellä vokotellaan naaraita ja koetetaan päästä pesänrakennuspuuhiin.

Olen tässä seitsemän vuoden aikana huomannut, että tuo unelma toteutuu maksimissaan kaksi kertaa kesässä. Vaikka kaikki fasiliteetit, kuten terassi, kahvi ja sanomalehti ovat saatavilla joka aamu, niin jostain syystä tuota rauhallista hetkeä ei vaan saa kiinni.

Kalliit minuutit

Näin talvisaikaan sunnuntaiaamun rutiinit ovat yleensä aika samat. Ensimmäisenä käyn kahvinkeittimen kimppuun ja koetan sikkaraisilla silmillä saada aikaan pannullisen mustaa kultaa. Arkisin en juo kotona kahvia, mutta viikonloppuisin en taas keksi muuta keinoa aloittaa aamua. Yleensä vielä juon ensimmäisen kupillisen suoraan tyhjään mahaan, jotta kofeiini saa parhaan mahdollisen tarttumapinnan ja humahtaa päähän käymättä missään välillä.

Kahvin jälkeen käyn hakemassa lehden tai sitten kulutan aamun lukemalla tai kirjoittamalla. Aktiviteetit riippuvat fiiliksestä ja fiilis riippuu ilmanpaineesta, sisäpoliittisesta tilanteesta tai sitten siitä, mihin kehon voimavarat riittävät. Parasta on kuitenkin se, että vanhat aivot saavat kerrankin käynnistyä rauhassa ja aloittaa päivän niin sanotusti puolilla kierroksilla.

Tykkään myös kuunnella musiikkia. Sunnuntaiaamun valinta on yleensä jotain rauhallista (ja sellaista, joka ei herätä muita). Suosikkejani viikonloppujen aamuun ovat samat. Olen viime vuosina tykästynyt kunnon amerikkalaiseen country-musiikkiin ja "thank God" Spotifysta, joka mahdollistaa tasan sellaisen musiikin kuuntelun, jota mieli sattuu halajamaan. Countryssa vetoaa rento fiilis ja "alla American"-tyyppiset tarinat. Suosittelen kaikkia kokeilemaan!

Toinen valintani viikonloppuihin on ooppera. Ooppera on salainen paheeni, jota suosin silloin, kun kukaan ei kuule. Etenkin meillä ei oopperan rakastajia ole minun lisäkseni yhtään - eikä ilmeisesti tule. Minua tuo musiikin muinaisjäänne kuitenkin kiehtoo ja joka kerta, kun kuuntelen Wagnerin aarioita, mietin, kuinka tuollaista musiikkia on voitu luoda 1800-luvulla. Oopperaan jää todella koukkuun, vaikkei sitä ymmärräkään.

Sunnuntain hiljaisten minuuttien määrä on täyttä arpapeliä. Joskus saattaa olla, että voin uppoutua kirjaan tai kirjoittamiseen tunneiksi, mutta joskus ensimmäinen seuraa kaipaava hiipii syliin jo viiden minuutin jälkeen. Ehkä se onkin tuo ajankäytön arvaamattomuus, joka tekee tästä aamujen vietosta niin jännää. Joka tapauksessa annan mieluummin periksi peiton alla vetelehtimisestä ja otan pienen tuokion aikaan itselleni, vaikka se aikaista heräämistä vaatiikin. Miten sinä käytät viikonloppuaamusi?