Suomalainen unelma - omakotitalo

Kirjoituslomaviikko mennä hujahti kuin siivillä. Aivot eivät lakkaa ajattelemasta kirjoittamista tai sitä, mitä haluan lukijoille jq blogin seuraajille kertoa. Toki sen verran tein "lomalla töitä", että kirjoittelin muutamia aihioita ylös muistivihkoon ja herättelin joitakin ajatuksia teksteistä uudelleen henkiin. Mutta riviäkään en tänne blogiin kirjoittanut, enkä edes vilkaissut kävijämääriä. Ja jos totta puhutaan, niin viikko meni melko tiiviiseen tahtiin tämän tekstin aiheen takia. Eli missä me keski-ikäiset asumme ja elämme.



Tiilitalossa asuu onnellinen perhe

Suomalaisen perheen unelmakoti on omakotitalo - ainakin kaikille niille, joilla sitä taloa ei ole. Me, jotka olemme itsemme saaneet huijattua tiilitalojen onnellisiksi perheiksi, mietimme keskimäärin joka kevät ja syksy, että miten tästä ikuisesta velkahelvetistä pääsee eroon. Syystöiden aikaan katsomme hieman kaihoisasti kerrostalojen lämpimien valojen taakse ja mietimme, miksi noiden elementtiorjien ei tarvitse haravoida lehtiä tai etsiä haravoiduille lehdille jotain sijoituspaikkaa. Talvisin, kun raahaamme kuuraiset takapuolet pihalle tekemään lumitöitä, mietimme ohitsekiitävän hetken sitä, kuinka suuri tuo suomalaisen unelman hinta onkaan.

Itse olen perinteinen lähiön kasvatti ja asunut koko lapsuuteni kerrostalossa. Perheen kauniimpi osapuoli sen sijaan on kotoisin vähän enemmän maalta, eikä ole kerrostalojakaan nähnyt kuin valokuvissa. Sen vuoksi meillä on aika ajoin pieniä näkemyseroja siitä, missä onnellinen ihminen voi asua. 

Ensimmäisen kerran tuohon unelmaan tulee särö siinä vaiheessa, kun istumme pankissa tekemässä kauppakirjoja ja panttikirjoja juuri hankkimastamme tiiliin verhoillusta omaisuuskertymästä. Hieman ehkä ihmettelemme, miksi vastapäätä istuva omakotitalon myyjä näyttää omituisen onnelliselta, vaikka on juuri joutunut luopumaan unelmastaan. Emme ymmärrä, että tuo tyytyväinen hymy tulee siitä, että unelmaansa pettynyt, saa huijattua seuraavan toopen samaan jamaan, jossa itse on ollut. Ja vanha totuus on, että suomalaisen ihmisen suurin ilo on vahingonilo. Siinä ihmetellessä emme edes huomaa, kuinka lainapapereihin piirtyy yksi ylimääräinen nolla loppusummaan. Mutta silläkään ei tuossa onnenhuumassa ole väliä, sillä olemmehan juuri nousseet maan ykkösketjuun - omakotiasujiin. Samalla nimenkirjoituksella olemme yhtä aikaa adoptoineet perheeseen yhden huollettavan lisää ja tehneet keskenämme paljon tiiviimmän sitoumuksen kuin mikään papin aamen voisi koskaan tehdä. Olemme pyhästi luvanneet myötä- ja vastamäessä maksaa pankille heidän lainaamansa rahat takaisin - korkojen kera.

Tällainen keskiverto omakotitalo, jota meidänkin sirkuksemme asustaa, on todellinen ikiliikkuja. Ensinnäkin se liikuttaa tehokkaasti kaikki rahat pois pankkitililtä, kun työnantaja on ne sinne hetkeksi saanut. Joka kuukausi rukoilen, että kunpa tässä kuussa joku lasku jäisi tulematta ja tilillä näkyisi kerrankin plusmerkkinen loppusaldo. Tuon toiveen sijaan näen lähes kuukausittain laskuja, joiden olemassaoloa en muistanutkaan - vesi, sähkö, jätehuolto, kaukolämpö, verot, lainat, vakuutukset....lista on loputon.

Mutta liikuttaa se talo isäntääkin. Kun saat toisesta päästä kaikki repsottavat paikat korjattua, niin sama show alkaa vastapäätä taloa. Siinä sitten etenkin keväisin isäntä juoksee taloa ympäri numeroa liian pienet haalarit päällään ja koettaa löytää, tilkitä ja maalata piiloon kaikki talven tekemät tuhot. Samaan aikaan rouva pyllöttää takapihan kukkapenkissä miettien, mitä ihmettä sitä tänä vuonna perennapenkkiin piilotetaan, jotta saadaan ensin jännittää, tuhoaako taimet halla, syökö ne myyrä vai ennen aikainen talvi.

Me olemme jo vuosia sitten päätyneet keskittyä pihalla kahteen kasviin. Alapihalla kasvatamme sammalta - se on helppohoitoista ja kauniin vihreää ja ylempänä taas olemme koettaneet saada kasvamaan nurmikkoa, koska ruohonleikkuri tarjoaa minulle kesäisin jokaviikkoisen liikunta-annoksen. Siinä saan samalla edes hieman tyydytettyä sisäistä pärinäpoikaani, kun leikkurissa sentään on moottori ja se käyttää bensaa (tai sitä perkeleen pienkonebensaa, joka haisee enemmän tärpätiltä kuin oikealta moottoribensalta!)

Tämä talonhoitoon kulutettu aika on pakko laskea siihen pakolliseen parisuhdeaikaan, koska edes teknisesti ollaan samalla pihalla ja yhtä aikaa. Kevättalkoiden jälkeen, kun varastosta on kaivettu pihakalusteet ja jostain on paikannettu ylivuotinen kaasugrilli, voi hetkiseksi huokaista helpotuksesta, onnitella itseä ja puraista hiillosmakkaraa, kunnes sisältä kuuluu lapsen ääni "Isiiiii, täällä valuu vettä lattialle....". 

Joka kuukausi laskujen maksun jälkeen, käyn vielä kiertämässä kodin jokaisen kodinkoneen läpi. Kiitän jääkaappia/pesukonetta/kuivuria/pakastinta/televisiota ja muita vimpaimia kuluneesta kuukaudesta, annan lämpimän halin ja pyydän kestämään vielä yhden kuukauden, koska varaa uusimiseen ei ole. Toisaalta ehkä koneet ovatkin niin myötätuntoisia meitä kohtaan, koska tietävät työsopimuksensa jatkuvan toistaiseksi. Jos esimerkiksi pesukone joutuisi koko ajan pelkäämään yt:tä tuotannollisten syiden vuoksi, niin sillehän voisi tulla stressi. Yön synkkinä tunteina lingon jauhaessa tuhatta kierrosta se saisi pieneen mieleensä aloittaa pikku italialaisen. Kolmen tunnin sijaan se pesisi lakanapyykkiä neljä tai jopa viisi tuntia. Saisihan se sairasta mielihyvää, kun seuraisi luukun läpi, miten väsynyt omakotiasuja odottaa valmista pyykkiään vielä puolenyön jälkeen.

Omakotitalo myös opettaa omistajaansa. Väittäisin, että lähes jokainen omakotitalon omistaja on keskivertoinsinööriä kätevämpi ratkomaan ongelmia, joita talo eteemme heittää. Vielä viisi vuotta sitten minäkään en tiennyt ilmanvaihtokoneiden logiikasta tai pesuhuoneen rakenteista yhtään mitään, mutta rakas tiiliverhoiltu senseini on kärsivällisesti noita taitoja opettanut. Nyt kun kuulen pannuhuoneesta käyttöveden termostaatin ulinaa, niin tiedän, että ulkona lämpötila on laskenut juuri alle kahden plusasteen ja olemme siirtyneet talvikauteen. Samoin, kun liesituulettimen sisältä alkaa valua vettä, niin tiedän lämpömittariin katsomatta, että lämpötila on mennytkin pakkasen puolelle ja ilmanvaihtoputkisto siellä rakentaa omaa jääkauttaan. Alussa se otti kovasti luonnon päälle, mutta ajastaan noihin persoonallisiin ilmiöihin tottuu. Kerrostalossahan ihmiset eivät opi kuin soittamaan kiinteistönhuoltoon ja seuraamaan ikkunasta, milloin apu saapuu paikalle.

Todellisuudessa meidänkään sirkukselle ei edes voisi kuvitella muuta asuinpaikkaa kuin omakotitalo. Kerrostalossa saisimme häädön ennen ensimmäisen täyden kuukauden täyttymistä jo pelkän melutason vuoksi. Ja toisaalta ei meidän neljän vuodenajan varustus mahtuisi mihinkään kanakoppiin. Jos asuisimme jossain elementtiloukussa, niin varastotilaa pitäisi varastaa kaikilta naapureita ja osa tavaroista varastoida johonkin pressutalliin pihan perälle. Lapsiperheelle omakotitalo on kaikista ongelmista ja vaivoista huolimatta se ainoa oikea asuinmuoto. Täällä saamme mekastaa rauhassa ja viskellä tavaramme pitkin pihoja jos siltä sattuu tuntumaan. Mutta kun jälkikasvun takapäivystäjä pudottaa avaimensa viimeisen kerran keittiönpöydälle, niin....

Nyt kun meilläkin on kevättyöt tehty ja pihat raivattu odottamaan ruohonleikkuukautta, voimme hyvillä mielin hengähtää, istua terassin tuolille ja katselle sitä, kuinka mukavaa onkaan asua ihan omassa rauhassa. Ja kyllä tuosta tehdystä työstä saa myös sen reilun tekemisen meiningin - eli tuntuu, että pihassa näkee oman kätensä jäljen. Ehkä sitä on tehnyt jotain, jolla on tarkoituksensa.