Takaisin rautoihin

Olen elänyt kovin myrskyisässä suhteessa kuntosalien kanssa lukion ensimmäisestä luokasta alkaen. Ensimmäiset vuodet suhteeni kuntosaliin oli lähes salasuhde. Pienellä, mutta sitäkin innokkaammalla poikaporukalla nosteltiin rautoja koulun pienellä ja hikisellä kuntosalilla. Intoa ja kehittymisen halua oli monin verroin tekniikkaa ja tietämystä enemmän. Nuorille miehille tärkeintä oli saada suoritukseen mahdollisimman raskaat painot ja kovat tulokset. Kun ei naisseikkailuissa tai muissa elämän saavutuksissa ollut kehumista, niin sentään oli kirjoihin ja kansiin merkattu kelvollinen penkkitulos! No ei ne tuloksetkaan ihan Arnoldin tasoa olleet.

Sitten tulivat villit opiskeluvuodet ja suhteeni kuntosaliin muuttui puhtaasti etäsuhteeksi. Katselin kauempaa kyykkytelineitä ja käsipainoja, mutta kädet eivät vaan rautaan enää tarttuneet. Lienee joku demagnetoitumisilmiö. Kun opiskeluvuodet jäivät onnistuneesti taakse ja astelin rahamiehenä työelämään, niin paluun teki myös halu treenata.

Kakkoskierroksella himo salitreeniin tuli oman kehon kehittämisen tahdosta. Kovia tuloksia tärkeämpää oli saada kroppaan massaa ja alkaa näyttää enemmän "äijältä". Ja helposti treenaamalla ja syömällä rakentelinkin ensimmäisen kympin lisää ruodon varteen. Reilussa kolmenkympin iässä olin ihka ensimmäistä kertaa yli maagisen kahdeksankympin rajan.

Ja kun elämässä mennään noin seitsemän vuoden rotaatiolla, niin tämä toinenkin treenisetti päättyi aikansa kestettyään muutaman vuoden taukoon. Työelämän kiireet ja lapsiperheen arki söivät liikaa aikaa ja samalla katosi halu antaa aikaa ja huomiota omalle kropalle. Lopullisena huipentumana tulivat ns. kriisivuodet ja niistä seurannut totaalinen liikuntalakko. Tuli vaan fiilis, että kaikki muu saa ajaa liikunnan ja treenaamisen ohi.

Pahoinvoinnin herättävä vaikutus

Muutaman vuoden totaalisen liikuntalakon jälkeen olo alkoi olla aika tukala. Liikuntahan ei anna pelkästään fyysistä hyvinvointia, vaan se tuo valoa myös henkiselle elämänlaadulle. Pikkuhiljaa liikkumattomuus ja saman sohvannurkan yhtäjaksoinen tuijottelu alkoi riittää - ja käydä hermojen päälle. Sielussa alkoi taas kyteä halu hoitaa omaa kehoa ja hyvinvointia paremmin.

Keski-ikäisellä kroppa oireilee ihan luonnostaan. Luusto ja lihaksisto eivät ole enää niin elastisia kuin nuorena ja yllättäviä kolotuksia löytyy kehon jokaisesta nurkasta. Kun tuo jähmettymisen kierre pääsee riittävän pahaksi, huomaa yhtenä päivänä voivansa suorastaan huonosti.

Kehon yleisellä liikkumattomuuden aiheuttamalla pahalla ololla on hyvä herättävä vaikutus. Minäkin huomasin kaipaavani raitista ilmaa ja liikuntaa. Mikään helppo tehtävä sohvalta nousu ei ollut. Joutenolo ja lörväily on yllättävänkin houkuttelevaa. Pitkään meni niin, että tekosyitä olla liikkumatta oli enemmän kuin hyviä syitä liikkua. Ihminen on käsittämättömän taitava perustelemaan itselleen asioita, jotka puoltavat laiskottelua.

Eikä pelkästään ne laiskottelun vetävät tekijät, vaan myös ne kuntoilun työntävät tekijät. Jos olet kolmekin vuotta vailla fyysistä rasitusta, niin voin kertoa, että kroppa ei liikuntaa ihan napisematta ota vastaan. Ensimmäisten kävelylenkkien jälkeen kroppaa huusi sitä kuuluisaa hoosiannaa ja taisipa laulaa pari Mikko Alatalon veisuakin siinä samalla.

Tauon jälkeen liikunnan aloittaminen vaatii lujaa tahtoa ja halua oikeasti uskoa liikunnan tervehdyttävään voimaan. Minä en sentään päässyt pahasti lihomaan tai muuten löystymään laiskottelun autuaina vuosina, mutta voin kuvitella, miltä tuntuu lähteä lenkille, jos kroppa on kerännyt sohvasta mukaansa vielä parikymmentä kiloa ekstraa.

Askel kerrallaan - vähän, mutta säännöllisesti

Oman kuurini aloitin kevyesti kävelemällä. Alussa tärkeintä on, että lähtee liikkeelle. Startti on otettava pienistä asioista. Ensimmäisenä rakensin itselleni pelkästään tottumuksen liikkua ja annoin kropalle impulssin, että mieli on tehnyt päätöksen kropan aktiivisesta liikuttamisesta.

Liikunnan määrää ja intensiivisyyttä tärkeämpää on säännöllisyys. Ulos on lähdettävä, vaikka keli tai oma fiilis olisi millainen. Alussa ei  loppujen lopuksi ole edes väliä, liikutko vartin vai puoli tuntia tai harrastatko kävelyä, kiipeilyä vai uintia. Tärkeintä on vain, että kotisohva ja saippisten uusinnat jäävät taakse riittävän usein ja säännöllisesti.

Liikunnan intensiivisyys ja pidempi kesto seuraavat automaattisesti perässä, jos osaat aluksi totuttaa kropan liikkumaan. Mutta jos liian aikaisin alat piiskata väsynyttä ja sohvanvaltaamaa kehoasi maratonille, tulee hyvälle alulle nopea stoppi. Pakottamisen sijaan parempi metodi on houkuttelu.

Minäkin huomaan kävelylenkkien lipsahtaneen puolesta tunnista lähemmäs tuntiin. Samalla askelten tahti on noussut "ei-tässä-mihinkään-ole-kiire"-tahdista "sydänkohtausta-houkutellen"-tahtiin. Ja vaikka pyhästi vihaan juoksemista, niin syksyllä ehdin jo ottaa muutaman juoksuaskeleenkin - siis ihan vahingossa ja alamäessä (ja tätäkään en virallisesti tunnusta kenellekään....)

Talvella kävelypolut vaihtuvat latu-urakointiin.

Vaihtelu virkistää

Säännöllisyyden lisäksi toinen hyvä motivaattori liikunnalle on monipuolisuus. Jos höyläät kävellen samoja katuja viikosta toiseen, niin kyllästyyhän siihen - vaikka kuinka korvissa soisi Aamulypsy tai joku muu timanttinen podcast. Ei ole synneistä suurin ottaa joskus auto alle ja lähteä kävelemään vaikka toiselle puolen kaupunkia.

Ja lajien kirjohan on loputon. Talvella minäkin vaihdan kävelyn hiihtoon. Ja pienellä rahalla voi kroppaa lilluttaa vaikka uimahallissa. Luoja minua varjelkoon miltään vanhusten vesijuoksulta, mutta on se tunnustettava, että vanhan uimarin raihnaista ruumista ovat vetäneet puoleensa rivakat uimatreenit. Klooriveden tuoksu on uintia harrastaneelle kuin pilven tuoksu narkkarille. Siitä ei vaan pääse eroon, että kun uimahallin ovesta astelet sisään, alkavat jalat väkisin tehdä sammakkoliikettä.

Talvisaikaan liikuntaa saa myös vaikka luistelemalla. Hokkarit eivät uutena maksa miljoonaa, mutta jos uusien kiitimien hinta tuntuu liian kalliilta, niin tori.fi tarjoaa vähän käytettyjä kappaleita täysin naurettavalla kustannuksella. Ja luistelubaanoja kaupungista löytyy jokaisen tarpeeseen. Meillä perheen pienin painos opettelee kovaa vauhtia pysymään luistinten päällä ja olen ollut tukijoukkona mukana suihkimassa. Mukavaa liikuntaa, joka kuormittaa kroppaa vähän eri tavalla.

Takaisin rautojen pariin

Kun kerran rakastuu rautaan, niin salilta on suorastaan mahdotonta pysyä pois. Minäkin tuskailin pidemmän aikaa sen kanssa, että salille tekisi mieli, mutta en löytänyt sopivaa salia (mikä ihana tekosyy), eikä oikein hyvää treeniaikaakaan (mikä toinen huono tekosyy). Mutta kun fiilis ei ottanut laskeakseen, niin pakko oli keksiä jotain.

Niinpä tällä viikolla tein enemmän tai vähemmän kunniakkaan paluun kuntosalille. Motivaatio on ehkä toinen kuin aikaisemmin. Tässä iässä ei enää ole tarvetta todistaa itselleen, että pystyy nostamaan sata penkistä (enkä ole kyllä koskaan nostanutkaan), eikä myöskään ole tarvetta painaa päälle sataa (enkä ole liikkunut vaa'assa noissa lukemissa päinkään). Nyt motivaation lähteenä on löytää kroppaan lisää liikkuvuutta sekä lihastuntumaa ja keskittyä tekemään pienemmillä painoilla pidempää ja intensiivisempää sarjaa. Nyt tuntuu, että tärkeämpää on treeniin sisällä tehtävä matka kuin lopputulos.

Liikeradat löytyivät ensimmäisestä kerrasta alkaen tosi hyvin. Totta kai lihaskoordinaatio on jostain mustan meren tuolta puolen, mutta riittävällä toistomäärällä sekin varmasti korjaantuu. Sopivien painojen löytäminen vei hieman aikaa, mutta maltilla ja kokeilemalla homma alkoi luistamaan.

Suurin ongelma olivat muuttuneet salilaitteet. Periaatteessa kaikkien merkkien laitteet muistuttavat toisiaan, mutta muutaman kerran sai vipuja ja vipstaakeja väännellä, että vehkeistä löysi oikeat säädöt. Ja koska olen mies - ja keski-ikäinen, niin neuvoa en alentunut tietenkään kysymään. Mitä ei kysymättä opi, ei tarvitse tietääkään!

Salilla treenaaminen tuntui pitkästä aikaa kirjaimellisesti kipeän hyvältä. Kroppa otti treeniä vastaan kivasti ja yllättäen ns. toisen päivän kipukin oli jotakuinkin siedettävä. Kaikki salilla treenanneet tietävät, että lihakset eivät suinkaan saavuta kivun pohjalukuja treenejä seuraavana päivänä, vaan vasta ns. kakkospäivänä. Ja jos sen kivun yli pääsee ja palaa vielä painojen pariin, on tie lopullisesti auki.

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle motivaatio kantaa. Mutta jos hyvin käy, niin uudelleenlämmennyt suhteeni kuntosaliin kokee jälleen flirttailun jälkeen ihanan ihastumisen vaiheen, joka vaihtuu tasaiseen suhteen arkeen hyvine ja huonoine puolineen.

Se, mitä kaipaan, on nuoruusaikojen treenirinki. Porukassa oli kivaa treenata ja luonnollisesti heittää siinä sivussa äijäläppää. Missä olette äijät?!