Tätä ne lapset opettaa



Olen joskus ennenkin sanonut, että en haluaisi profiloitua isä-bloggaajaksi, vaikka isyys ja lapset ovatkin erittäin suuri osa elämääni. Pyrin olemaan ihan vaan keski-ikäinen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Toisinaan on kuitenkin mahdottoman hauskaa huomata, että lapset opettavat meitä aikuisia aivan valtavan paljon. Minäkin keski-ikäisenä kantturana opin lähes joka päivä jotain uutta noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisentaimista. Aikuisen ja lapsen välisessä suhteessa kasvatusliikenne kulkee suomalaisen maantien lailla kahteen suuntaan tasaisesti pomppien. Aikuiset kuvittelevat jakavansa jälkikasvulleen jotain kuolematonta tietoa, mutta oppivat siinä sivussa salassapäiten ja huomaamatta lapsiltaan vähintään saman verran. Ohessa pieni kokoelma asioita, joita lapset ovat minulle opettaneet.

1) Huutaminen ei kannata

Meidän viimeinen ihmistaideteoksemme on luonteeltaan kovintakin graniittia tiukempi pakkaus. Ja kuten kaikki graniittilohkareet, on tämäkin irrotettu emäkalliosta eli minusta (ja vähän vaimostakin). Juuri tuosta samanluontoisuudesta johtuukin se, että toisinaan ajaudumme koviin periaatteellisiin väittelyihin, joissa minun aseitani ovat isän auktoriteetti sekä keski-ikäisen elämänkokemus. Vastapuolella lapsen argumentteina toimivat yleensä taikasanat "no six!", "koska en haluu" ja tietenkin "En, koska sinä olet tyhmä/kakka/muu sopiva adjektiivi". Hämmästyttävän usein nuo lapsen käyttämät parisanaiset lauseet vielä toimivat salasanan murto-ohjelmia tehokkaammin ja huomaan kuin huomaankin antaneeni jälleen kerran jossain asiassa periksi kiharalle päälle, joka on varustettu korvien välin täyttävällä hymyllä. Saakelin naiset ja naisen alut!
Usein ennen tuota lopputulosta käymme kaksin koko Serranon perheen taaksejättävää huutokilpailua. Samaa metodia on koetettu käyttää (lähes yhtä onnistuneesti) myös isompien suhteen ja parhaimmillaan meillä huutaakin viisi ihmistä yhteen ääneen jokaisen ollessa omasta mielestään ainoana oikeassa. Eli toisin kuin väitetään, oikeassa voi yhden mielipiteen sijasta olla yhdestä viiteen mielipidettä. (Ja miksi me ei käydä missään lomamatkoilla?!)

Olen kuitenkin huomannut, että tuo yletön huutaminen ei tuo lopputulosta koskaan. Lapset osallistuvat noihin aikuisten aloittamiin huutokonsertteihin oikein mielellään, koska tietävät, että kun aikuinen menettää hermonsa, niin lapsi on voittaja. Lapsethan ovat pienestä koostaan ja vajavaisesta kielitaidostaan huolimatta erittäin taitavia mielenkääntäjiä ja Geneven sopimuksen kieltämien psykologisten aseiden käyttäjiä. En tiedä kenenkään saavan hermojani palamaan niin nopeasti ja totaalisesti kuin tuollaisen kolmevuotiaan lapsukaisen.

No mikä sitten auttaa?

Jaa-a, siinäpä vasta kysymys. Lapsen mieli on niin monimutkainen, ettei siihen ole yhtä oikeaa metodia. Joskus auttaa aikuisen järkipuhe hi-taas-ti ja var-mas-ti esitettynä hiljaisella äänellä, mutta se ei toimi kuin yhdessä tapauksessa kymmenestä - eikä koskaan silloin, kun sitä eniten kaipaa. Joskus taas toimii vakuuttavalla alabassolla tehty aikuisen auktoriteettiin vetoaminen, mutta sekin toimii yhdessä tapauksessa kymmenestä - eikä tietenkään silloin, kun sille on kovin tarvis. 

Teille, joilla on tulevia teinejä, voin jo nyt valaista, että lapsen pipo ei mene päähän tai nilkat piiloon yhtään kertaa sanoilla "koska minä sanon niin" - lopputulos on sama, jos sanoisit "seesam aukene" tai "simsalabim". Teini-ikäisen mieli on kuin itsekiristyvä solmu - mitä enemmän vedät sitä kireämmälle köysi menee. Jos teinille koettaa paukuttaa tylyä faktaa silmät ja korvat täyteen, niin lopputulos on se, että teini sitä varmemmin kohauttaa olkapäitään ja uskoo tietävänsä asiat paremmin. Todistin tuon asian viimeksi noin puoli tuntia sitten.

Yleispätevää vastausta kasvatuksessa onnistumiseen ei siis ole, mutta sen tiedän, että kova ääni ja keski-ikäisen auktoriteetti ovat jotakuinkin tehottomia, eikä järkipuhekaan toimi kuin rajallisesti.

2) Lapsi on kuin peiliin katsoisi

Lapsesta näkee kiusallisen usein sen, millainen itse olen. Lapsihan käyttäytyy opittujen mallien mukaan ja seuraa läheisintä esimerkkiään eli vanhempiaan. Usein tuijotan tuota pientä lasta ja huomaan hänessä häiritsevän piirteen - vain todetakseni, että näen siinä palan itseäni. 

Tuo peili on kuitenkin hyvä opetuskappale. Sen, mikä omaa silmää häiritsee, voi myös korjata ja saada toimimaan eri tavalla. Se vain vaatii sitä, että itse alan toimimaan toisin. Eli lapsen muuttaminen käy ainoastaan itseä muuttamalla. Jos itse huudan suoraa huutoa moottoritiellä, paukutan nyrkkiä rattiin ja haukun kaikki kanssa-autoilijat alimpaan helvettiin, niin lienee turha toivoa, että jälkikasvusta tulisi rauhallinen sunnuntai-autoilija, joka ymmärtää jokaista "tieystävää" ja sallii kaikkien tojotoiden ajaa omaa vauhtiaan ilman ensimmäistäkään hermostumisen oiretta. 

Pienessä lapsessa oman esimerkin näkee käytösmalleissa ja tavoissa ratkaista ongelmia. Teineissä oman esimerkin vaikutus on paljon vaarallisempi, sillä matkiminen siirtyy asenteisiin ja mielipiteisiin. Onkin verrattain lyhyt päättelytehtävä, että jos et halua lapsestasi nurkkapatrioottia rasistia, niin älä ole sitä itse. Asenteet liukenevat teinin päähän kuin jääpala viskilasiin -hiljaa ja huomaamatta. Meidän vanhempien tulisikin muistaa joka päivä, että paremman maailman rakentaminen käy ainoastaan meidän omien asenteiden muuttamisen kautta, koska ne siirtyvät seuraavaan ja sitä kautta seuraavaan sukupolveen.

 
  
3) Jokaisen aamun voi aloittaa alusta

Suurin ihailuni kohde pienessä lapsessa on hänen taitonsa aloittaa jokainen aamu alusta. Vaikka ilta päättyisi millaiseen itkuun ja huutoon tahansa, niin aamulla ovesta astelee aurinkoisesti hymyilevä lapsi, joka on pyyhkinyt edellisen illan mielestään kokonaan. Tuolla taidolla olisi meille aikuisille aivan valtavan paljon käyttöä. Uhraamme asteen verran liikaa aikaa murehtimalla mennyttä ja elämme liikaa niissä asioissa, jotka ovat jo takanapäin ja joita ei siis voi muuttaa. Meille olisi viisasta useammin käydä nukkumaan sillä ajatuksella, että huomenna kaikki on toisin. Meidän tulisi myös olla hieman armeliaampia toisiamme kohtaan. Moniko aviopari riitelee illan ja käy nukkumaan ajatuksella ottaa huomenna revanssi? Monelleko on tärkeämpää olla oikeassa kuin onnellinen?

Lapsella sen sijaan on synnynäinen kyky nähdä uusi päivä potentiaalina. Hän pystyy aloittamaan aamut puhtaalta pöydältä muistamatta mitään edellisen illan negatiivisia tunteita. Mitä talentteja nuo pienet ihmiset ovatkaan!

Yksi omia helmasyntejäni on pyrkiä jopa yli sataprosenttiseen oikeassaolemiseen. Uhraan omaa (ja muiden) mielenterveyttä siihen, että saan jonkun merkityksettömän asian kääntymään omaksi hyväkseni. Olen myös etenkin nuorempana ollut niitä ihmisiä, jotka voivat jatkaa riitelyä ja murjottamista tasan sitä hetkestä, johon se illalla on jätetty - voi noita kanssani eläneitä naisparkoja! Vasta nyt neljänkympin paremmalla puolella olen hieman oppinut olemaan myös väärässä. Jokohan seuraavana kokeilisin lautapelejä....

 4) Mikä tahansa voi olla mitä tahansa

Seuraan toisinaan leikkivää lasta, joka alkaa kehittää mitättömän näköisistä palasista leikkiä, joka pikkuhiljaa kehittyy kokonaiseksi maailmaksi. Lapsen mielikuvitus on rajaton. Jos meille aikuisille antaa kaksi puukeppiä ja kävyn, niin lopputulos on, että kepit on tungettu nenään ja käpy viskattu naapurin auton kylkeen. Noin kahdenkymmenen sekunnin päästä aikuinen seisookin tylsistyneenä seinää vasten ja näprää älypuhelintaan kehuskellen virtuaaliystävilleen, kuinka retrosti on juuri leikkinyt. 

Etenkin työelämässä tuota visuaalista hahmottelukykyä tarvitsisi enemmän. Maailmaa muuttuu koko ajan nopeammin. Se vaatii meiltä osakkailta sitä, että pystymme muuttumaan mukana ja mieluummin jopa ennakoimaan asioita niin, että olemme muutosta puoli askelta edellä. Tämä vaatisi sitä, että pystyisimme näkemään uuden kehityksen polut etukäteen ja muuttamaan nykyisen maailman sellaiseksi, mitä se ei vielä ole. Käytännössä kyse on juuri mielikuvituksesta. 

Me keski-ikäiset usein tuhahtelemme sille, kuinka nuoret vievät työpaikkamme ja astuvat firmojen johtoon, vaikka paikat kuuluisivat ikäjärjestyksessä meille. Kyse on kuitenkin palkanmaksajan halusta nähdä kehittäjinä ne ihmiset, joilla on siihen suurin potentiaali. Kovenevassa muutosvauhdissa kokemuksen arvo pienenee suhteessa kykyyn nähdä visioita. 

   
5) Kysy, jos on kysyttävää

Kun kuljet tuollaisen kolmevuotiaan kanssa pitkin kaupungin katuja, niin hänen joka toinen lauseensa sisältää kysymyksen. Utelias lapsi tutustuu ympäristöönsä ja haluaa tietää siitä kaiken - jopa ne asiat, joille ei ole selitystä. Lapsi ei tunne mitään kynnystä sille, mitä voi kysyä - tosin eivät ne tunne mitään rajaa sillekään, mitä kysymyksiä voi esittää missäkin paikassa. Onko jollekin muullekin vanhemmalle tuttua se, että lapsi vilkaisee naapurikassalla olevan ostoskoriin ja ihmettelee suureen ääneen, miten paljon joku voi ostaa "isin Karhu-vissyä"?

Kun keski-ikäinen menee rautakauppaan, hän etsii aikansa kaipaamaansa tuotetta hyllyjen välistä. Hän saattaa kulkea rautakaupan läpi kolmeen kertaan löytämättä etsimäänsä. Sen jälkeen hän raapii päätään, soittaa vaimolle valitellen, ettei tuotetta ole ja vaihtaa kauppaa tai lähtee tyhjin käsin kotiin. Missään nimessä hän ei mene nolaamaan itseään ja kysymään apua myyjältä. Pahinta mitä keski-ikäinen mies tietää on se, että naapurin Pena näkisi miehen rautakaupassa ilman, että hän tietää, missä venetsialaisten marmorilaattojen irrotukseen tarkoitettu saumanliotuskitti on. Johan sille Shellillä naurettaisiin oikein porukalla.

Jos maailma olisi lastenkaltainen, niin me aikuisetkin kysyisimme, kun kysytyttää. Moniko avioliitto pelastuisi sillä, että ajatustenlukutaidon sijasta keskityttäisiin kysymiseen ja vastaamiseen. Moniko pilalle mennyt kotiremontti olisi korjaantunut sillä, että vinkkiä olisi kysytty ammattilaiselta? Ja moniko sydänkohtaus jäisi toteutumatta sillä, että alentuisimme kertomaan kroppaa vaivanneista oireista lääkärille? Niinpä niin, tämäkin oppi olisi helppo matkia pienemmiltä ihmisiltä.


Kuten todettu - lapset ovat opintopisteettömän käytännön pedagogian käveleviä oppikirjoja. Heidän kauttaan maailmasta voisi oppia paljon -  ja yleensä hyviä asioita. Olen huomannut, että lapsi on pienenä läpeensä hyvä ja pyrkii kaikessa toimessaan hyvään. Ja vaikka joskus nuo toimet johtavatkin eri tasoisiin ja kokoisiin vahinkoihin, niin mikään vakuutus ei korvaa tapahtunutta vahinkoa samalla tasolla kuin lapsen aurinkoinen ja aito hymy sekä vienolla äänellä esitetty anteeksipyyntö. Tuota samaa asennetta suosittelen meille aikuisillekin.

Hyvää pääsiäisen jälkeistä arkiviikkoa kaikille!