Toimiston vanhin

Kuten jo pari viikkoa sitten valaisin lukijoille, niin tieni entisen työnantajan kanssa suuntasivat eri ilmansuuntiin ja löysin itselleni uuden ammatillisen kodin. Tämän viikon maanantaina vihdoin koitti se päivä, että Saabin nokka suuntautui kohti Imatraa ja uusia työympyröitä.

Uuteen työyhteisöön astuminen on aina jännittävää. Tulet uutena porukkaan, joka on ollut koossa jo vuosia. Valtaat itsellesi nurkan ja koetat jotenkin todistaa muille läsnäoleville olevasi tarpeellinen ja järkevä osa porukkaa. Tässä iässä ei enää jännitä sitä, että osaako tarpeeksi tai oppiiko uutta. Nyt tietää, että vuosien työ on antanut eväät melkein mihin tahansa. Nyt jännittää enemmän sitä sosiaalista aspektia. Kuinka hyvin vanha valkokaulustyöläinen oppii uusille tavoille. Kuvainnollisesti voisi sanoa, että sitä miettii, millainen kahviporukka uudesta työpaikasta löytyy.

Työpaikan sosiaaliset suhteet luodaan työn kautta niin, että jokaisen työtä tekevän on jotenkin lunastettava paikkansa. Niin myös minun, vaikka astun oman tiimin eteen esimiehen roolissa. Minusta on fiksua opetella ensin pikkuhiljaa talon tavat ja tavallaan saattaen vaihtaa itsensä jo liikkuvaan junaan. Työn tekemisen lisäksi yhtä tärkeää on myös pystyä osallistumaan yhteisön sosiaaliseen elämään, joka tapahtuu siinä työn ohessa.

Jo ensimmäisten päivien perustella voin sanoa, että olen osunut hienoon sakkiin. Sain ensimmäiset päivät todella perusteellista ja intensiivistä perehdytystä, jonka perusteella ei hölmömpikään voisi väittää, ettei tiedä, mitä yritys tekee, mihin se pyrkii ja miksi minut on otettu osaksi tiimiä. Lisäksi olen saanut oppimisen ohessa rauhassa tavallaan auditoida firmaa. Käytännössä olen saanut kertoa ulkopuolisen ihmisen näkökulman olemassaoleviin asioihin - ja mikä kummallisinta, noita mielipiteitä on kuunneltu tarkalla korvalla. Tästä kaikesta on syntynyt hedelmällinen keskustelu, jonka kautta johdetaan työlle perusta ja tavoitteet. Enkä malta olla kertomatta, että minulle kaikki tarpeellinen oli ennakolta rakennettu ja hankittu niin, että se pakollinen parin päivän käyttäjätunnusten odottelu jäi tällä kertaa väliin.

Toimiston seniori

Olimme männä päivänä lounaalla "tyyppien" kanssa ja siinä keskustelu siirtyi meidän kunkin ikään. Keskustelussa paljastui se, että en todellakaan osaa arvata ihmisten ikää (arvasin toimitusjohtajan iän reilusti ylöspäin - jossain tuo virhe itsessään johtaisi koeajan purkuun, mutta meillä toivottavasti sillä saa vain hyvät naurut kahvipöydässä...pliis!), mutta siinä paljastui myös se, että olen tuon toimiston porukan vanhin. Niin ja tuo lounas oli se, mikä antoi tälle tekstille alkusysäyksen.

Tämä oli parin viikon sisään jo toinen kerta, kun joudun tunnustamaan itseni julkisesti jengin senioriksi. Viime viikolla pidimme bloggaajien pikkujouluja Taipalsaaren Karhupirteillä. Tuossa sakissa nuorimmat bloggaajat olivat sitä ikää, että olisin voinut olla heidän isänsä - olematta edes mikään teini-isä. Mutta en tuntenut oloani ollenkaan vanhaksi, vaan päinvastoin olin vähän ylpeä, että pääsin mukaan.

Kiitos vielä kerran Matti Karhu sekä Päivölän ratsutilan omistajat. Ilta oli todella hieno ja palvelu sekä ruoka aivan vimosen päälle. Toivottavasti pääsen tuomaan teille joskus vieraita vielä omien reittieni kautta.

Siis apua - aika on vierinyt niin, että minua ei enää nimitellä märkäkorvaksi tai sanota keskustelun alussa, että "mie muuten voisin olla sinun äitisi". Nyt sen sijaan katsotaan yli kulmien ja todetaan, että "Sitä näköjään tuossakin iässä vielä tehdään ihan reipasta työtä". Nuo äidin paikkaa halajaneet mammat alkavat muuten olla jo eläkkeellä eli pikkuhiljaa tässä astutaan valtaapitävien sukupolveen.

Olen siis muuttunut valkokaulustyöläisten seniorikansalaiseksi!!

Mitä tämä seniorius sitten tarkoittaa - ja mihin se velvoittaa!?

On tietenkin hiukka ongelmallista hengailla nuorempien kanssa ja uskotella olevansa osa skeneä. Nykymusiikista kun en tunne mitään, eikä vaatetuskaan ole tätä päivää. Eikä nuoriso enää edes katso Napakymppiä telkkarista, vaan niitä Youtube-tähtiä...

Tässä tosin auttaa se, jos on pieniä lapsia. Lapset - etenkin pienet sellaiset - ovat vapaalippu minkä tahansa ikäisten joukkoon, joilla on vastaanvalaisia ihmisentaimia omassa kasvihuoneessaan. Lapsista syntyy helposti hyvää juttua ja pienten lasten vanhemmat ovat aina saman ikäisiä - he leijuvat ruuhkavuosien ajan siinä lapsen syntymän euforian ja oman väsymykseen kuolemisen välissä.

Sitten kun omassa perheessä on teini-ikäisiä, niin heidän elämästään kertomalla voi kauhistuttaa noita pienten lasten vanhempia. Teineistä saa rakennettua pienellä twistillä niin hienoja kauhutarinoita, että pienempien lasten vanhemmat väkisin turvautuvat viisaaseen tietäjään, joka on jo kerran nähnyt teini-ikäisen tuolle puolen.

Vaatteet on mun aatteet!

Toisaalta taas, kun ei enää ole inessä missään skenessä, voi pukeutua miten huvittaa. Meille senioreille mukavuus on uusi musta. Kukaan ei enää katso kieroon, jos vedän aamulla päälleni erkkaopen lookin eli flanellipaidan, jonka päälle virittelen slipoverin ja jalkani verhoan samettihousuihin. Tämän kokonaisuuden kruunaavat tietenkin Pomarfinnin kestosuosikit eli miesten nahkaiset kävelykengät - groovein väri on tietty harmaa (jotta se osuu hienosti ohimoiden sävyyn). Ehkäpä ensi viikolla kauhistutan toimiston jungmanni-osastoa pukeutumalla kiusallani oheiseen kostyymiin ja katselen vaikutusta...

Sen sijaan meitä katsotaan kyllä varmasti kieroon, jos astelemme nuorison vaatehtimoon ilman, että pari askelta perässä laahustaa joku hupparikansan edustaja. Tuskin möisivät niitä pilleimpiä Leviksiä minulle edes rahalla. Ja toisaalta taas, ymmärtäisikö nuorempi myyjä, jos sanoisin etsiväni "sinisiä farmarihousuja, joissa saisi mielellään olla lahkeet, joihin jalat mahtuvat sisälle. Ja jos mahdollista, niin sen verran ehjät, että voin tarvittaessa repiä ne itse, vahingossa"

Vastuu painaa ja kolottaa

Näin toimiston nestorina hartioitani toki painaa myös moraalis-eettinen vastuu toimiston elämästä. En voi bailata pikkujouluissa aamuviiteen ja vatkata villisti lanteitani tanssilattian sisä- ja ulkopuolella. Se menisi jo taatusti "tepihakkarais"-osastolle. Eikä tuohon bailaamiseen taipuisi edes lumitöiden kolhimat välilevynikään.

En myöskään voi kertoa niitä toimiston tuhmimpia juttuja - eikös se olisi setämiehen suuhun sopimatonta?! Mieleen tulisi väkisin Paavo Väyrynen ja lentoemojen nipistelyt (guuglatkaa nuoriso, guuglatkaa!).

Sen sijaan voin helposti todeta pikkujouluissa kymmenen aikaan, että nyt setä vetäytyy nukkumaan, koska aamulla on aikainen herätys eturauhasen jomottaessa tai sen vuoksi, ettei tässä iässä kestäisi krapulaa - koska elämä ilmankin on jo riittävän sietämätöntä.

Lisäksi voin hyvällä syyllä ikään vedoten kieltäytyä asioista. Saan käyttää legendaarisia lauseita "Eikös tuo kuulu jo nuoremmille", "ei näillä vuosilla enää" sekä "mulla on tuohon jo liikaa kilometrejä". Voin myös pitää taukoja, koska "silmät väsyvät", "selkää kolottaa" ja "on pakko välillä jaloitella" sekä koska "istumatyö on keski-ikäisen surma". (Itse olen todellisuudessa aina tähän saakka inhonnut näiden lauseiden käyttäjiä, koska niissä laiskuus verhotaan toissijaisiin tekijöihin. Se on vähän sama kuin syyttäisi alkoholismista viinaa, eikä juojaa.)

 

No vähän saatoin käyttää värikynää. Minulle ikä ei tähän saakka ole ollut mikään ongelma, enkä anna siitä vielä tästä eteenpäinkään tulla sellaista. Kun työelämää on luultavasti noin kolmekymmentä vuotta jäljellä, niin kenenkään ei auta heittäytyä ennenaikaiseen vanhuuteen vapaaehtoisesti. Tässä ehtii aloittaa monta uutta juttua, jos haluaa. Tietyllä tavalla kuitenkin olen ylpeä siitä, että olen saanut tässä iässä vielä mahdolisuuden aloittaa työelämässä alusta...tai no puolestavälistä. Ja uskon, että meidän tiimi hoitaa hommat - huolimatta siitä, että yksi neljästä on tällainen keski-ikäinen riippa.