Tupluurit

On yksi asia, joka jakaa kansan tehokkaammin kahtia kuin sosiaalidemokratia tai maataloustuet. Tuo asia on suhde päiväuniin ja niiden nukkumiseen. Osa ihmisistä rakastaa ja osa vihaa. Välimuotoja ei juurikaan ole. Itse koen olevani päiväunien suhteen jonkin sortin ammattilainen ja kuulun ehdttomasti tuohon puolestapuhujien puolueeseen - nokosia on tullut nautittua ja niistä on tullut nautittua.

Jokaisella ikäkaudella on omat unensa

Suhde päikkäreihin muuttuu iän myötä. Pieni lapsi nukkuu unet, koska on pakko ja kehittyvälle ihmiselle pienet lataushetket ovat välillä tarpeen. Sitten, kun lapsi kasvaa siihen ikään, että osaa puhua, hänen ensimmäisiä lauseitaan on "en muuten nuku päiväunia". Siitä alkaakin lyhyt taistelu, jossa vanhemmat koettavat saada lapsen nukkumaan vaikka väkisin ja yhtä suurella intensiteetillä lapsi pyrkii nuo unet välttämään. Välillä keskustelu päiväunista muistuttaa suurvaltojen aserajoitusneuvotteluja. Ja yleensä vanhemmille käykin kuin Pohjois-Korealle - paljon puhetta ja uhkailuja aivan turhaan.

Teini-ikäinen ei päiväunia nuku kuin sairastuttuaan tai salaa ryypättyään. Siinä vaiheessa elämää on niin kiire elää, ettei siitä voi uhrata minuuttiakaan nukkumiseen. Unet ovat vain välttämätön paha. Teinien elämä onkin kuin yhtä pitkää amfetamiinin käyttöä, jossa valvotaan valvomisen ilosta ja pahin vihollinen ja tuhlaaaja on nukkuminen (en puhu kokemuksesta tuon amfetamiinin suhteen, mutta pitkä teini-iän yötön yö on hämärästi tuttua). Olen joskus koemielessä ehdottanut teineille päikkäreiden nukkumista ja ilme on aina näkemisen arvoinen. Reaktio on sama kuin pyytäisit pukemaan päälle tuulipuvun ja lähtemään torille laulamaan Mattia ja Teppoa karaokessa.

Teini-iän jälkeen taas ihanassa aikuisuudessa päikkärit tekisivät kunniakkaan paluun elämään, jos niille vaan olisi aikaa. Iltaisin silmien nahkakaihtimet painuvat väkisin kasaan, mutta elämänrytmi ei anna periksi. On vain vastustettava painovoiman vaikutusta ja keskityttävä seuraavaan rastiin. Päiväunesta tulee fantasia, josta öisin nähdään unta. Etenkin kun lapset ovat pieniä, niin vaihtaisit hyviin päiväuniin vaikka jonkun joutavimmmista sisäelimistä tai osan tulevasta eläkkeestä.

Lopulta ihmisestä tulee vanha. Päiväunia nukutaan, koska muutakaan tekemistä ei ole. Elämänrytmi on verkkaista ja jokaiseen väliin voi tunkea pienet "powerit" tai suomalaisittain voimaunet. Unesta voi nauttia keinutuolissa, sohvalla tai vaikka kesämökin laiturilla. Unta otetaan tukkupakkauksissa ja jossain vaiheessa ne nuorena kertyneet univelatkin tulevat varmaan kuitattua, vaikka korot olisivat peräisin 80-luvulta.

Tekniikkalaji tämäkin

Päiväunissa ratkaisevaa ei suinkaan ole pituus, vaan unen syvyys. Parhaat unet ovat pituudeltaan jossain vartin ja puolen tunnin välissä. Silloin ehtii nukahtaa ja upota unen suloiseen syvyyteen ja herättyä olo on kuin juuri ladatulla kännykän akulla. Hetken tuntuu, että kaikki on mahdollista.

Paikalla ei ole väliä. Pienet unet voi nukkua sohvalla, lattialla tai vaikka auton penkillä lasta odotellessa harkoista. Kummisetäni kertoo tarinaa heinämiehen nokosista. Tämän mukaan ennen maaseudulla heinämiehet ottivat lyhyet unet aina päiväruuan jälkeen. Heinämies kävi tuvan kapealle penkille, nosti hatun silmilleen ja jalkaterän toisen jalkaterän päälle. Heinämiehen nokoset olivat optimaalisen mittaiset silloin, kun jalkaterä tipahti toisen päältä (tai koko heinämies kapealta penkiltä). Kuulostaa loogiselta - tai sitten vaan hyvältä tarinalta. Kummisetäni on muutenkin kunnon tarinamiehiä - terkut,  koska tiedän hänen lukevan tätäkin postausta :)

Suurin riski päivänokosten epäonnistumiselle piilee siinä, että ne venähtävät liian pitkiksi. Aivot tulkitsevat yli puolen tunnin päiväunet jo yöuniksi ja sammuttavat keskusyksikön kokonaan. Tämän seurauksena herättyäsi olet aivan pyörryksissä ja pää on tukossa kuin Pietarin pääviemäri. Parasta tässä on vielä se, että liian pitkät unet tuhoavat mahdollisuuden kunnon yöuniin. Sitten, kun lopulta heräät päiväunilta ja saat aivosi taas kierroksille, on kello jo yksitoista. Siinä sitten seisot peilin edessä ja koetat todistaa aivoillesi, että on aika käydä yöunille ja että ne parin tunnin viltin alla vietetyt nokkaunet eivät olleet todellista unta, vaan pelkkä harjoitus. Lopputulos on se, että kukut aamuyöllä etsien televisiosta jotain järkevää katsottavaa ja odottelet yöunta tulevaksi.

Työtapaturman jäljiltä...

Vahinkoja sattuu ammattilaisellekin, sillä juuri ylläkuvatulla tavalla kävi minulle tänään. Vartin powereiksi tarkoitetut unoset venähtivät yli tunnin mittaisiksi ja silmät eivät meinanneet aueta enää ollenkaan. Siksi kirjoitan tätä postausta puoli yhdentoista aikaan ja mietin, että näinköhän ensi yönä uni uskaltaa tulla luomien taa, vai meneekö ensi yö valvoessa.   

 Tykkään ottaa pienet nokoset heti työpäivän jälkeen. Kun istuu toimistossa koneen ääressä koko päivän, ovat silmät aivan loppu ja pää käy muutenkin kierroksilla. Silloin parasta mitä tiedän, on buutata henkilökohtainen kovalevy vartiksi ja ottaa pienet. Onni on vaimo, joka tämän sallii...

Oma uneni ei kysy paikkaa, eikä aikaa. Kun pääsen syvän meditatiivisen unen sisään, minua ei mikään herätä. Siinä saa käydä nykimässä isompikin lapsi, jos meinaa minut saada heräämään kesken latauksen. Mutta täytyy kyllä tunnustaa, että perheen keskinäisen rauhan ja yleisen mielenterveyden vuoksi nuo vartin nokoset kannattaa minulle välillä myöntää. Se vartti nimittäin lataa vanhemmankin mallisen akun lähes täyteen ja meno jatkuu loppuillan pirteämpänä. Väsyneenä en todellakaan ole mitään parasta mahdollista seuraa - tosin kukapa on...

Vanha sanonta, että uni on kuin rahaa laittaisi pankkiin, pitää ainakin minun kohdallani kutinsa. Nukkukaa ihmiset pienet unet työpäivän päälle, sillä uni on parasta lääkettä väsymykseen.