Ystävät

Me keski-ikäiset olemme jänniä tyyppejä. Majailemme pääsääntöisesti kotona tai sitten lasten harrastuksissa ja meidän "primääriviiteryhmämme" koostuu omasta perheestä, työkavereista tai sitten lasten kavereiden vanhemmista. Jokainen aikuinen tarvitsee kuitenkin noiden edellä mainittujen lisäksi jonkinlaisen henkilökohtaisen turvaverkon, johon nojata silloin, kun elämä antaa läpsyjä poskille tai potkii oikein kunnon karatepotkulla perseelle. Kehen sitä silloin luotetaan? Kuinka paljon meillä sitten on ystäviä ja millaisia he ovat? Kuinka hoidamme ystävyyttä elämässä, joka on läpiaikataulutettua, kiireistä ja jossa sitä omaa aikaa on verrattain rajallisesti?

Aikuiset ystävät

Me ihmiset jakaannumme eri tyyppeihin. Osa meistä on niitä, joilla on ystävä joka kadunkulmassa ja paikallisessa Prismassa ei voi käydä ilman, että pysähtyy sen kolmekymmentä kertaa vaihtamaan kuulumisia nuoruuden peli-, partio- tai työkavereiden kanssa. Sitten on meitä minunkaltaisia, jotka saavat  kulkea vaikka Lappeenrannan kaduilla puoli vuotta tapaamatta ensimmäistäkään "moikkaustuttua".

Minä en ole koskaan osannut kerätä ympärilleni isoa joukkoa ystäviä, enkä ole luonteeltani muutenkaan yltiösosiaalinen. Silti minulla on aina ollut luottoystäviä ja ihmisiä, joiden kanssa juttelen ja jaan elämääni. En siis ole erakko - lienen niin kutsuttu puolisosiaalinen yksilö (ei-tieteellinen-termi).

Mietin tätä tekstiä kirjoittaessani, paljonko noita ystäviksi luokittelemiani ihmisiä elämässäni pyörii ja pääsin lukuun viidentoista ja kahdenkymmenen välillä. Nämä ovat siis ihmisiä, joiden kanssa jaan jotain omasta elämästäni ja joiden kanssa voin puhua huolistani, murheistani ja myös iloistani. Ystäväksi ei siis kelpaa hyvänpäiväntuttu nuoruusvuosilta tai työkaveri, jonka kanssa voi haukkua pomoa mulkuksi ja hihitellä. Ystävä on se, joka kuuntelee ja neuvoo tarvittaessa tai se, joka palauttaa maanpinnalle, kun omat jutut alkavat mennä jollain tasolla överiksi. Tai ystävä on se, joka lainaa sen vitosen silloin, kun sille on kovin tarve ja unohtaa periä sen takaisin, koska tietää, että jonain päivänä hän tarvitsee saman palveluksen takaisin.

Oma määritelmäni ystävyydelle on myös siinä, että ystävät ovat niitä, joiden kanssa voi huoletta dokata päivän tai toisenkin. Olen rillumarei-vuosieni jälkeen itse rajoittanut tuota etanolipitoisten juomien nauttimista niin, että juon pääsääntöisesti yksin tai erittäin hyvässä seurassa ja ystäviksi lasken jotakuinkin ne ihmiset, joiden kanssa suoraan sanottuna kehtaan vetää perseet olalle. Huonossa seurassa dokaaminen on rahvaanomaista ja se kannattaa jättää väliin, koska viulut maksetaan joka tapauksessa seuraavana päivänä. Ja keski-iän mukanaantuomia "raskaita lunnaita" ei viitsi maksaa, jos ilta ei ole juhlimisen arvoinen. Keski-ikäiset tietävät, mitä tarkoitan...

Toinen tapa mitata ystävyyttä on se, että miettii, ketä toivot omiin hautajaisiisi. Vaimoni vihaa tätä hautajaislogiikkaa, mutta kun tarkkaan mietitään, niin onhan se pätevä keino mitata ystävyyssuhteita. Ei sinne arkun ääreen toivo ketään hyvänpäiväntuttua tai muuten pinnallisesti merkityksellistä kaveria. Kyllä hihnan päässä viimeisellä matkalla toivoo olevan ihminen, jolle se merkitsee jotain.

Kuinka ystävyyttä hoidetaan?

Paras ystäväni asuu satojen kilometrien päässä kotikaupungistani, eli emme tosiaan käy sunnuntailounaalla. Livenä olemme tainneet nähdä viimeksi lähes vuosi sitten, mutta ystävyyttä hoidetaan ja se pysyy elossa muin keinoin. On minun onneni, että nykyajan viestintävälineet ovat kadottaneet fyysisen etäisyyden väliset mittasuhteet ja tuoneet ystävät puhelimen mittaisen välimatkan päähän.Meilläkin saattaa kulua pitkiä aikoja, että ystävyyttä hoidetaan tekstiviestein. Mutta se tekstiviestikin kertoo, että ystävä on ajatuksissa, vaikka emme ehdi tapaamaan tai puhumaan.

Pisimmät todella läheiset ystävyyssuhteeni yltävät noin kahdenkymmenen vuoden päähän. Sieltä on matkaani tarttunut pari herrasmiestä, joiden kanssa voin milloin tahansa jakaa veljellisesti punaviinipullon ja hyvän pihviaterian. Olen tainnut aiemminkin mainita, että elämäni hienoimpia iltoja oli omat nelikymppiseni, joihin vaimoni järjesti muun muassa juuri nuo edellämainitut herrasmiehet perheineen paikalle. Kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana olemme noiden kahden herrasmiehen kanssa ehtineet tehdä yhtä jos toistakin elämää rikastuttavaa ja aivosoluja köyhdyttävää reissua ja olemme myös eläneet toistemme elämien myötä- ja vastamäet. Olen kuitenkin sitä mieltä, että huolimatta elämänkokemuksen karttumisesta ja elämiemme muuttumisesta, olemme edelleen hyvä kolmikko, joka milloin tahansa voi lyödä repun selkään ja lähteä vaikka Lapin vaellukselle tai sitten Raattaman baariin kaljalle.

Oma ystävärinkini on kerääntynyt elämän eri vaiheista. Heitä on tullut armeijasta, koulusta, työpaikoilta ja jopa lapsuudesta. Jännää onkin, että noita kaikkia ystäviä on vaikea kuvitella edes samaan tilaan, koska taustat ja tulokulmat ovat niin erilaiset. Vaimo - jätä tämä lukematta - minulla tulee varmaan olemaan aika jännät hautajaiset, kun tuo koko sakki tapaa toisensa.

Voin myös helposti tunnustaa, etten ole ollut maailman paras ystävyyden hoitaja. Joskus se nenä vaan menee niin syvälle omaan perseeseen, että ystäville ei tule järjestettyä aikaa. Mutta rakkaat ystävät - jos se yhtään lohduttaa - niin tuo saamattomuus harmittaa ja kolkuttaa omaatuntoa kyllä aika lailla.

Osa ystävistäni on taas sellaisia, että käyn heidän kanssaan lounaalla tai kahvilla. Silloin tulee muutamassa hetkessä vaihdettua viime aikojen kuulumiset ja hoidettua ystävyyssuhdetta pikakurssina. Ja on minulla niitäkin ystäviä, joita ne juurikaan edes tapaa livenä, vaan ystävyyden perusta ovat virtuaalimaailman viestintävälineet. Tuostakin huolimatta pidän heitä ystävinä. Mistä tulikin seuraava mieleen....

Onko virtuaaliystävä ystävä?

Tänä päivänä ihmisiin pidetään yhteyttä pitkältä somemaailman kautta. Ystävyyden tunnusmerkit ovat facebookin tykkäykset ja kommentit, tekstiviestit, whatsapp, messenger tai sitten vaan instagramin sydän. Miten ystävyys sitten lasketaan?

Minulla on ystäviä, joihin pidän yhteyttä lähes 100% messengerillä tai whatsappilla. Silti pidän heitä yhtä ystävinä kuin heitä, joiden kanssa jaan aamukahvini (siis päivän tärkeimmän kahvin). Ystävyyden mittarihan ei tule välineestä, vaan juttujen sisällöstä. Jos kerrot paskasta päivästä tai kurjasta elämästä ystävälle, niin se, että hän kuuntelee, ei riipu siitä, onko hän pöydän vastapuolella, vai tuleeko sympatia whatsappin välityksellä. Todellisen ystävän kyllä tietää ja tuntee. Tänään vaihdoin ajatuksia kaverin kanssa, jota en ole nähnyt livenä noin kahteen vuoteen, mutta jonka kanssa jutut lähtevät liikkeelle yhdestä viestistä aina. Pidän häntä yhtä tärkeänä ystävänä silti.

Minun kaltaisille puolisosiaalisille ihmisille nykyajan välineet ovatkin pelkkä siunaus. Uskoisin, että ilman sosiaalisen median viestintävälineitä olisin paljon yksinäisempi ja nyt olen saanut kerättyä ympärilleni jonkinlaisen sosiaalisen verkoston, vaikka fyysisesti ystäväni ovatkin pitkin maata. Tiedän, että aina, kun tarvitsen neuvoa tai apua, se on muutaman klikkauksen päässä.


Tiedän, että tätä blogia lukee iso osa ystävistäni. Kiitos teille, että olette olemassa ja olette siellä klikkauksen tai puhelinsoiton päässä tai kahvipöydässä. Olen pahoillani, että teille riittää liian vähän aikaa, mutta ehkä sitä saadaan järjestettyä, kun laitetaan asiat oikeaan järjestykseen. Kiitos, että olette ja olette olleet olemassa. 

Ja teille, jotka luette tätä blogia - pitäkää huolta ystävistänne. Viikonloppu on hyvää aikaa ottaa puhelin käteen ja muistaa häntä, jonka luette omaan lähipiiriinne. Hän varmaan ilahtuu viestistä tai soitosta. Pitäkää ystävät lähellä, sillä heitä tarvitaan viimeistään arkunkantajina.